Electric Verses

Etusivu : Tomi Kontio : Lähiöiden romanttiko

Lähiöiden romanttiko

Tomi Kontio (s. 1966) on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut kolme runokokoelmaa: Tanssisalitaivaan alla palkittiin parhaana esikoisena 1993, toinen runokokoelma Lukinkehrä ilmestyi 1996 ja kolmas kokoelma Taivaan latvassa 1998. Kontio on tunnettu ja tunnustettu paitsi runoilijana myös novellistina ja romaanikirjailijana. Hän on ollut Runeberg-palkintoehdokkaana novellikokoelmallaan Säädyttömät (1994) ja romaanillaan Uumen (1995). Hänen lastenkirjansa Keväällä isä sai siivet voitti Finlandia junior -palkinnon. Lisäksi Kontio on kirjoittanut rocklyriikkaa Kelpo Pojat -yhtyeelle.

Kontion runojen tunnusmerkkejä ovat luonnon sieluttaminen, kielellinen ilmeikkyys ja kuvakielen eloisuus. Vertaukset, metaforat ja metonymiat ammennetaan luonnosta ja luonnonilmiöistä: runoissa kaljulla miehellä on ahvensilmät, harakanväriset päivät kulkevat ohitse, vaahterakasvoinen maailma sylkee syksyn suustaan. Luontokappaleet ja luonnonilmiöt ovat myös runojen tekijöitä ja toimijoita: ”Jokainen lumihiutale piirtää oman nimensä / ei taivaaseen eikä maahan, vaan tähän paperille.” Elottomatkin luonnonilmiöt saavat sielun ja persoonan.

Arki ja irtonainen mielikuvitus yhdistyvät Tomi Kontion runoissa. Maisema jossa liikutaan on lähiön ostari, lähimetsä tai merenranta, tai sitten galaksien tähtitarhat. Runojen maailma on yhtä aikaa ihmeellisen vieras ja arkisen tuttu, kuten esimerkiksi Taivaan latvassa -kokoelman proosarunossa ”(Kontula)”: ”Tähdet putoavat taivaan harteille kuin hilse. Kävelen Ostostiellä ja panen taskuuni palasen Linnunrataa. Olet lähellä, lähempänä kuin koskaan. Olen ajatellut, että tällaisena yönä, kun kuljen kirjoittamani maiseman lävitse ja Siriuksen ulvonta on yhtä äänekästä kuin kapakan eteen unohdetun piskin vaikerrus, että tällaisena yönä voisin ehkä sanoa jotain mitä olet halunnut. Kuulla.” Sama kuvasto toistuu joka kokoelmassa: yksityiskohtaiset havainnot luonnosta ja romanttiset kuvat helsinkiläisestä lähiöstä äärettömän avaruuden taustaa vasten. Joidenkin runojen otsikot ovat viittauksia myytteihin: Venus, Hercules, Andromeda.

Runon Lyra viimeisen säkeen mukaan ”avaruus on ihmisen nurja puoli”. Runojen puhuja on havaintoineen osa ikuisuutta ja maailmankaikkeuden järjestystä ja järjettömyyttä. Hän kuuluu osana suurempaan kokonaisuuteen, jota luonnon kiertokulku, vuodenaikojen vaihtelu, valo ja varjo rytmittävät. ”Valo on nälkäinen pimeys / ja tähdet, niiden valkea raitio, / jota pitkin sinäkin kuljet ja minä / ja vielä kerran valo, sen pimeys / kuin jonkinlainen harhama.”

Vesi, valo, maa, taivas ja taivaankappaleet ovat tärkeitä elementtejä kaikissa Kontion kokoelmissa. Aurinkokunta vertautuu usein puhujan sisäiseen maailmaan: ”Minulla on maailma, josta en ääneen puhu / joka kiertää aurinkoa omassa avaruudessaan, / eikä se valo, joka eliöiden ylle lankeaa / eikä se pimeys ole lausuttavissa. – – – Vaikka sydämeni painaisin sinun / sydäntäsi vasten et sitä kuulisi, / ei sinun rintaasi tartu leimaa aurinkokunnastani, / ei aamutähden tahraa, vuorovetten kuuta.” Ihmisten välinen etäisyys ja kaipaus toistensa lähelle on yksi tärkeä teema.”Ei mikään liiku, miten voisikaan, / sillä kaukaisinkin tähti on yhtä lähellä kuin käteni, / jota nojaan ohimoani vasten, valovuodet / kuuluvat väärään kosmologiaan, siihen / joka haluaisi erottaa meidät.” Runojen tunnelma on mystinen ja usein haikea, hieman surumielinen ja melankolinenkin, mutta kuitenkin lämmin ja lohdullinen. Huumori ja ironia piilevät hiljaa rivien välissä.

Kirsi Jääskeläinen