IV

Aamun sumussa on silti maitomaista lasia.
 
Otan kynän käteeni, muistan runoa jossa se
lämmittäisi, uppiniskaisen ylpeänä ja rohkeana.

Näyttöpäätteen ruutu on nyt paperia
varmempi tapa mykistyä sanojen mahdottomuuden edessä,

kun niitä on jo tullut sellaisia määriä unohtaneeksi  taakseen.

Valkoinen on talven hymy, äänettömän kylmän
uutisen nolla-asteena putoava.

Kohta sekin vähä lumen usko jaksaa iholle
asti  vain valmiiksi sulaneena.

Näinkö jokaisen sukupolven maailma on näytellyt
loppuaan, mietin

kuin hetkenä ennen suurta viimeistä.

Sitä jota juuri siksi ei oikein näy, eikä kuulu.