Hiekkalaatikolla maailman aistittomuus leviää silmien ylitse,
lataa ja kytkee yhden ohimenevän itkun.
Hiekkaan ja linnoitukseen ladottu valta on neljän käden vanhaa.
Sota ei ole vielä ohittanut huippuaan, se jatkuu
kun leikki alkaa, toinen päättyy, ja päivä lukee yliviivaten uhrit.

Pihan muut lapset ajavat kilpaa pyörillään, mutkassa kaartavat
varjojensa päätä, välittämättä, huomaamatta.

On kalenterinkeveä syksy. Sitkeähenkiset, uhanalaiset lehdet,
vielä kääntämättömien ääriviivat

putoavat, hajoavat. Hallitsevat.

Aika nielaisee ne kaikki. Isä meidän, sulkee hellästi syliinsä,
niin se oppii kuolemattomuutta,

ihmisten tavoille jokaisessa keskeneräisessä, näkymättömässä
sekunnin painoisessa solussa.

Yhtä hitaasti kuin Suuren säveltäjän
viimeisen sinfonian
kestämättömät, kiihkeät
alkutahdit.