Sitten aloit jälleen selittää. Käperryit sohvalle
asentoon, jossa aloitit täällä kerran kaiken lähtemisen.
Kyljelläsi, pää polvien välissä, hiukset kainaloissa,
se asento kertoi.
Aivan kuin sinun olisi pitänyt vielä osoittaa
ettei onni ole kuin jaollista.

Lokakuun riekaleisessa tuulessa, pilvien takana viisaroivassa
tähtien ajassa. Kun minä olin puhunut ihmeestä ja sinä hymyillyt.

Miten se olisi voinut olla itsekkyyttä joka ajoi
välistämmme uutta aikaa kohti sen syntymäkarjahdusta.

Me päätettyinä jo ennen omaa alkamistamme.
Sukupolvien värähtäessä, käännähtäessä jokaisessa
lihaksessa öisin.

Mikä hermetismi, mikä itsekkyys meissä.

Siinä pakkasyössä tammikuussa
mustan kuusikujan kävellessä, pysähdellessä vierellämme,
varjonsa hämärällä sinisellä lumella.

Helmipöllön silmissä kelopuiden keskellä.

Se hengitys. Tähtikuvioiden kosminen yksinäisyys,
joka meidät pani jaollisiksi.
Se naurahduksesi.