Ikkunan takana räntähiutaleet nousevat ja laskevat,
valkoiset kylmät hyönteiset.
Kesällä niiden veljet kehäytyivät auringon mataliin,
äänettömiin laukauksiin,

kun viiletin pyörällä kuusikujan hämärässä nielussa
niitä siivilöityi aina silmiini, suuhuni.

Ne olivat jo silloin viileitä.

Nyt uhraan kynsiäni, luovutan omaa lämpöäni nojatuolin
selkämykseen.

Jumalan aivoissa särkevänä pimeänä kohtana,
joka on tuntematon,

ellei sitä häiritä todeksi,
tehdä kivusta näkyvää tietoa.

Niin kuin minusta alkaen.
Evoluutio lähtee kevyesti varpaistani. Käyrät, kovat
siivet naksahtelevat lattialle,
sinkoilevat mihin tahansa huoneen avaruudessa kunnes kokoan
ne,
puristan lujemmin kourassani särkevää kiinteää aikaa.
Ne kertovat että olen olemassa, tulemaisillani,
symbolit jotka aina toistuvat,
mihin nyt menen.

Avaan ikkunan, kylmä kiila putoaa huoneeseen,
tunkee viistosti syliini, heittää ristinmerkkinsä otsaan,
vatsalleni, oikeaan ja vasempaan olkapäähäni.

Minusta välitetään, hirveästi.
Avaan kourani helpon rukouksen ja heitän.

Kynnet lentävät hiutaleiden sekaan, ehkä
huomaavat kohta miten vähästä vapaudesta lähtevät.