Vesipisaroiden kirkkaat helmet välähtävät hämähäkinverkossa,
myrskystä tyyneen aamuun käännähtäneellä pyykkinarulla.
Ja on hiljaista.
Aurinko lehahtaa lukkina sen raukeaan keskukseen,
ahmii yönkosteat saaliinsa.

Kunnes on keskipäivä eikä muuta tapahdu.

Viinimarjapensaat raivosivat pimeässä tuulessa
kuin törkeästi
liian monta nukkujaa pidättelevät teltat.

Siittävät muistissa vieläkin jälkeläisiään,

jotka syntyivät vuosia sitten kun maa oli kylmä
ja leirin aamiaislihapullat lautasella

näyttivät pöllön oksennuspalloilta.

Jonkin linnun hysteria, joka alkaa vaatia itselleen
uutta tulkintaa,
sitten oravassa laukeavan ajan syöksy läpi nurmikon
todistavat että jokin on ehdottomasti olemassa.

Sillä on minunhajuinen ääni,
minunvärinen valottunut ilme.