En tiedä miksi räjähdin
vuoteessa nauruun, mutta
joku vastasi heti ulkoa, kuin
olisi tajunnut ikuisuuden,

nauranut vailla kaunaa,
ottanut osaa juhliin, yhtä
julmasti kuin muuan sankari,
jonka käskettiin kannattaa

kattoa, kun salissa pidettiin
vielä puheita, kun ilveilijä
raapi vatsaa ja kohotti maljan
isännälle, kun nainen nosti

hametta, koko metsä nauroi,
ja jokainen demoni kirjoitti
kynnellään historiaa, josta
nauru hänet itsensä vapautti.

Äkkiä kello löi neljä, enkä
kuullut kuin sydämenlyönnit,
systolen ja diastolen kohinan, 
mutaisen suiston vuorovedet,

syntymän, kuoleman unettomat
inahdukset, solunesteen virrat,
tähtien sykkeen, eläimen käpälät,
kun se tassutteli räsymatolla,

tasatahtia, lähestyi suden hetki,
lakeudella mikään ei liikkunut,
ukkospilvi puristi otsaa, tuuli
tyyntyi, heinikko lakkasi suhinan, 

sokeri jähmettyi, äkkiä salama
pysäytti sydämen, yhdellä iskulla,
yhdellä kiskaisulla käsi repi
tyynynpäällisen, ruumis nousi

istumaan, sängyssä, suu huusi,
ulvoi alkueläin, evoluutio.
Hän seisoi edessäni suorana,
taustapeilissä auto lähestyi

iski minua yhä uudestaan
valtavalla rautanyrkillä perään,
niin että sanoja sikisi, auto
nousi ilmaan: lentokone,

runoratsu laukkasi päin pylvästä,
mykkyyttä, tuulilasi meni
säröille, lensi ulos yhtenä
levynä, jäi konepellille,

taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin 
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erillistä muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoin jotain.

Ruumiinvalvojaisissa huulet 
liikkuivat, lasin takana seisoi
vaalea poika jonka tunsin,
vaikka hänestä oli jo tullut mies.