Hän näki lasin takana kasvoja, 
kuuli oman hengityksensä.

Hän sipaisi sormin lasin pintaa, 
mutta siitä ei ollut ihoksi. 

Hitaasti hän järjesti näkemänsä, 
sumean liikkeen, mutta siitä ei 

ollut arkkitehtuuriksi, jota elävä 
kaupunki rakentaa alati. 

Hän avautui katseelle, jähmettyi, 
menetti kokonaan pelin. 

Silloin viikate hävisi.  Hän avasi 
ikkunan kadulle, kuuli räpinää 

lehvistössä, kuin olisi herännyt 
henkiin, vielä yhden kerran.