Silti olen onnekas, näen kaukaa 
Belemin tornin, se jäi monelta 

näkemättä, moni merimies katsoi 
vettä liian läheltä, haukkasi suolaa

suuntäydeltä. Näen lentokoneesta 
Zürichin valot pimeän kannen alla: 

mehiläisiä kiertää valaistua pesää, 
kuin planeettoja, rattaat pyörivät 

kallon sisällä, erehdyin silti, kaikkeus 
ei ollut tämän näköinen, järkevä 

sähkömyrsky kuperan linssin alla. 
Se vaikeni, näkymä sumeni, ei 

vastannut vapauden huutoon, ei 
antanut katetta kuville, jotka mieli 

loi luolansa hämärässä. Heitin valaisi 
meren jyrkät reunat, muttei eläintä 

joka asuu syvänteissä, liikahtelee
jähmeästi, vaikenee pupillin sisällä.

Naisen käsi oli arvoitus, pupilli 
sanaton, kalvon takana asui joku, 

olin etsinyt häntä ikäni. Siinä hän 
nyt oli, lepäsi vieressäni ulapan 

takana. Poikani leikki lattialla, 
kulmakarvoissaan ripaus tuttua 

epäluuloa, ylähuulessa herkkyys, 
silmissä uteliaisuus jota luulin 

omakseni. Ei sitä voinut selittää. 
Hän katsoi minua etäältä, tuhansien 

kasvojen läpi, peri minulta piirteet: 
ilmeet ja luuston jota ei itse omista.