Olemme kaikki
yhtä hiiltä,
rikkautta jonka
sokea peluri
kerran arpoi.

Sama vanha 
käsi tekee yhä 
työt, se jakaa 
kortit, käteen 
sopivat kivet, 

hänkö ryhmittää
taivaalle tähdet,
sokeat sankarit,
kuolleet ja elävät, 
eläimet metsiin,

silmät pimeään,
linnut ja koneet
lentämään muotoon, 
josta voi  lukea 
kohtalon. Oma 

käsi on pakko 
pelata kieroutta 
vailla, mutta 
viekkaasti, on 
saatava korteista 

enemmän irti,
mahdoton.
Mieleni kasvaa 
samaa juurakkoa 
kuin tämä metsä,

ajatus kiertää 
samaa rataa 
kuin planeetat 
jotka tekevät 
matkaa auringon 

näkymättömän
akselin ympäri.
Käännyn pois, 
mutta seuraat 
aina kannoilla.