Matkustajakodin pystykorva on vaiennut viime käynnin jälkeen,
minussa rakastetun ääni, yksi, moni. Kierrän lehtikioskin,
nakkikioskin, taksiaseman. Luettelen heitä, kysyn: Kaipaanko
toveriani koiraa, ystävää joka hirttäytyi, viimevuotisen
rakastetun hiekkasilmiä (joista puhalsi äsken koko Sahara)?
Tasainen kalkutus seurasi koiraani ja minua, joiden uskollisuus
kulki puheenpartena kylällä. Ystävän lapsenkatseen nuorukaisen
kasvoissa muistan, hänen alinomaisen pakenevan naurunsa niin
kuin vuorikauriin sorkkien äänen kapealla polulla, ennen
syöksyä, eikä ihoani koskettele nyt leiskuvan autiomaan tuuli
vaan hiljainen sade, itäkoillinen. Kaikkia heitä olen itkenyt,
tehnyt tilinpäätöksen. Itseäni katson kuivin silmin nyt niin
kuin taloa, josta vieraat ovat lähteneet, heidän hajunsa tuntuu
vaivoin, ovi on huolimattomasti raolla, takassa poltettuja kirjeitä.
Käynnistän auton. minulla on toinen koira polvillani
ja talo odottaa todellakin paikoillaan, kuljen huoneissa.
Kenties rakkaus, ja jopa vietti, on vain tapa, pakkomielle, opeteltu ura
aivoissa ja päätöksen tehtyäni erkanen siltä kivutta juuri tänään,
lyhyen kesän pitkänä iltana. Ajan taksiaseman ja lehtikioskin ohi.
Etsin tienviitoista uuden ilmansuunnan nimeä.