Valot sammuvat asemalaiturilta. Hapuilen ilmoitustaululle.
En näe mitään, mutta tuntuu, että aikataulu on revitty.
Sataa, tuulee pohjoisesta, haisee kloorilta.
Äskeinen juna kiisi ohi. Ravintolavaunussa mies
nosti viinilasin huulilleen, hymyili. Veljeni!

Kuluu tunti, toinen, ehkä vuorokausi, kunnes
pitkä aavejuna kolkkaa pimeydestä. Mustan vaunujonon
ikkunat on peitetty luukuilla. Ikään kuin juhlasaatossa
näin kuljetetaan teuraskarjaa ja sinkkiarkkuja.
Joku huutaa: Todellisuus!
Jarrut kirskuvat.

Johonkin kaikki päättyy. Venus sinersi eilen,
nyt se hohkaa punaisena. Valmistaudun pahimpaan:
kalman hajuun, tuskanhuutoihin. Juuri silloin
pimeästä ojentuu luja käsi. Ennen kuin huomaan,
istun oljilla. Juna kiihdyttää. Lapsuudesta tuttu
navetan lämpö ympäröi minut. On hyvä olla.
En minä valitse, mikä on määräasema.

Hiljaisuutta. Taivas avartuu täälläkin.
Oudot tähtikuviot kipunoivat, kaksi kuuta
kiertää planeettaa. Kasvoilleni hengitetään,
joku painautuu olkapäätä vasten.
Varmempi kuin syntymästäni olen siitä,
että ennen teloitusta meille annetaan toivoa.