SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

PENTTI HOLAPPA Pentti Holapan runotuotannon voi katsoa jakaantuvan kahteen osaan: nuoruudenkauteen esikoisteoksesta Narri peilisalissa (1950) kokoelmaan Katsokaa silmiänne (1959) sekä kypsään kauteen, 1979 ilmestyneestä runokokoelmasta Viisikymmentäkaksi aina tähän päivään. Niin ikään Holapan tuotantoon mahtuu romaaneja, näytelmiä, esseitä ja suomennoksia. Romaanistaan Ystävän muotokuva hän sai Finlandia-palkinnon 1998. Kirjailijanuran lisäksi Pentti Holappa on toiminut pitkään lehtimiehenä ja antikvaarinpitäjänä, ja lyhyen aikaa jopa kulttuuriministerinä.
Hetkeen heittäytyjä
Hetkeen heittäytyjä 

Pentti Holappa oli runoilijana mukana jo 1950-luvun modernistiaallokossa, esikoisteos Narri peilisalissa ilmestyi vuonna 1950. Holappa toi sen ajan poundilaisiin klassisiin ihanteisiin vapaamman tuulahduksen, ranskalaisia vaikutteita, surrealismia, ekspressiivisyyttä. Hänen nuoruuden tuotannolleen on ominaista vastakkaisuuksien lataus. Vastakkaisuudesta kertoo myös nuoruuden sikermän "Vanki lentää" nimi, joka oli koko Holapan nuoruuden lyriikan tunnuskuva. Kokoelman Katsokaa silmiänne jälkeen Holappa vaikeni runoilijana kaksikymmentä vuotta, kunnes julkaisi vuonna 1979 runokokoelman Viisikymmentäkaksi.

Kypsällä kaudellaan Holappa on onnistunut juottamaan vastakohdat dynaamiseksi kokonaisuudeksi, tekemään paradoksista arkitodellisuutta. Vuonna 1994 ilmestynyt runokokoelma Ankkuripaikka huipentaa kehityksen. Vastakohtien lataus ilmenee runon kaikilla tasoilla: sanastossa, kuvastossa, rakenteessa ja tekstin tematiikassakin. Jännitteiden leikkauskohtana on puhuja, vihan ja rakkauden välissä, rakentamassa aistimuksista nykyhetkeä, sekä autenttisena yksilönä että tyylihistoriallisten viitteiden koostajana. Hän etsii ihmisen mittoja ja tavoittelee riittävän hyvän elämän tasapainoa veitsenterällä, kaaoksen, julmuuden ja säälimättömän aineen todellisuudessa, josta Jumala karkotettiin jo kauan sitten. Tämän epävakaan järjestelmän tasapaino on paitsi Holapan aihepiiri myös hänen runoutensa päämäärä, se on elävien prosessien ihannetila, oli kysymys maailmankaikkeudesta, globaaleista olosuhteista tai yksilön psyykestä.

Kielen rajoitukset ovat vain yksi niistä kohtalon reunaehdoista, joita Holappa runoudessaan kartoittaa. Hän kuvaa yksilöä minuutensa, yhteiskunnan, historian, luonnonlakien ja omien solujensa vankina, alati kapinoimassa, murtamassa rajojaan, polttamassa siipiään, uhmaamassa kohtaloaan. Runo on Holapalle elävä prosessi, se etsii keinoja kuoleman voittamiseksi. Ilmiö näkyy muun muassa jäljittelemättömässä tekniikassa, jonka juuret ovat modernismin murroksessa: runoilija kirjoittaa pakotonta puheenomaista väiterunoutta, joka on näennäisestä spontaaniudestaan huolimatta äärimmäisen työstettyä. Ilmeisen rennosti hän takoo rivinsä aleksandriineiksi, tripleteiksi tai klassisiksi oodeiksi, mutta pitää rytmin riittävän löyhänä, että sen huomaa ääneen lukiessa. Ja kun hän sulattaa vapaan muodon ja tradition, käynnistyvät kaaoksen ja kosmoksen vastavoimat: kiinteä mitta ja täsmällinen säkeistörakenne kertovat silloin hallinnasta ja tahdosta, halusta luoda järjestystä kaoottiseen todellisuuteen.


Holappa ei käsittele yksilöllistä tajuntaa historiattomana ja itseriittoisena universumina, vaikka fokusoikin huomionsa yksilölliseen elämykseen, vaan yksilön olemassaolo saa merkityksensä vasta yhteydessä luonnonkiertoon, historiaan ja sukupolvien päättymättömään ketjuun. Hänen runoissaan voi nähdä myös eksistentialismin jälkiä: olemassaolo on heittäytymistä hetkelliseen kokemiseen, ystävyyteen, kohtalotoveruuteen, ja eroottiseen rakkauteen, joka ei kanna huolta metafyysisistä rajoista - vain kuolemasta. Koska kielen rajat ovat alati näkyvissä, on tuonpuoleinenkin aavisteltavissa, jos ei muuten, niin todellisuuden absurdina mykkyytenä, johon runoilija sanoineen yrittää tunkeutua.

Kiinnostavaa Holapan runoudessa on hallittu tyylirikko, omaleimainen tehokeino, jonka avulla runoilija limittää luonnontieteellistä ja sosiologista sanastoa romanttiseen kuvastoon, joskus ironisoiden, joskus taas aivan vakavissaan, kielen kerrostumia luodaten; hän yhdistää iskevästi arkisen havainnon, poliittisista julmuuksista kertovan uutiskielen ja perinteisen luontolyriikan, mutta säilyttää samalla eeppisen kirkkautensa.

Tekniikan taustalla häämöttää kielen historiallisuus, Holapalle ominainen perusjännite 60 -lukulaisen - runouden keinoista riisutun ja raportoivan tyylin - sekä melankolisen, retorisen ja romanttisen tradition välillä, jota yksittäinen runoilija ei voi runoudesta niin vain karistaa. Holappa kutoo myös nykyisistä globaaleista tapahtumista, yksilöllisistä ja hetkellisistä elämyksistä sekä maailmankaikkeuden ikuisuusperspektiiveistä uskottavan kokemuksen, jossa peilataan ihmisen ulottuvuuksia ja etsitään hänen paikkaansa. Uutisten reaaliaika, katoava aistimus ja universaali näköala luovat maailmankuvaan hätkähdyttävän ristivalotuksen.

Holapan kypsän kauden runoissa eläimet esiintyvät usein ihmisen tasaveroisina kumppaneina. Tyylillisesti hänen runoilleen - myös uusimpien Älä pelkää (1997), Rumpukalvolla (1999) ja Norsun ääni (2003) kokoelmien - on leimallista suorasukainen, mutta moniulotteinen ilmaisu sekä merkitystihentymät ja hiljainen dramatiikka. Niitä hän ilmaisee vähäeleisesti eräässä Ankkuripaikka –kokoelman pikkurunossa: "Minä rakastan sinua, sanon ja katson vanhaa koiraani. / Sanon sen itselleni. Hän ei kuule / ja hän on sokea.-- --- Kysyn joskus, onko tämä välttämätöntä. Kysyn. / Minulle vastataan, että olen syyllinen."

Ritva Tanhuanpää
(Pohjautuu Jyrki Kiiskisen julkaisemattomaan tekstiin Holapan Ankkuripaikasta)

Narri peilisalissa (1950), Peikkokuninkaat (novelleja, 1952), Maan poika (1953), Yksinäiset (romaani, 1954), Lähellä (1957), Katsokaa silmiänne (1959), Muodonmuutoksia (novelleja, 1959), Tinaa (romaani, 1961), Perillisen ominaisuudet (romaani, 1963), Tuntosarvilla (esseitä, 1963), Matti ja Maija eli tunteet ja kasvatus (1969), Päätelmiä (lehtijuttuja, 1970), Pitkän tien kulkijat (romaani, 1976), Valitut runot (1977), Viisikymmentäkaksi (1979), Pitkiä sanoja (1980), Vuokralla täällä (1983), Valaistu kaupunki Ruijan pimeydessä (1985), Savun hajua (1987), Keltainen viiri (1988), Ajan nuolet (mietelmiä, 1990), Maan päällä - taivaan alla (1991), Sormenjälkiä tyhjässä (1994), Ankkuripaikka (1994), Jokapäiväistä aikaa (päiväkirja, 1995), Kansliapäällikkö (romaani, 1996), Älä pelkää! (1997), Ystävän muotokuva (romaani, 1998), Rumpukalvolla (1999), Runot 1950 – 2000 (2000), Yksinäiset, Tinaa, Perillisen ominaisuudet (2002), Kaksi kirjailijaa (romaani, 2002), Norsun ääni (2003), Sotapäiväkirja (päiväkirja, 2004), Mies miehelle (kirjoituksia, 2006), Ajan hermolla (kolumneja, 2006)


Insomnia

Älä pelkää

Avain

Varis

Bulldog

Ostosmatka

Enkelin käsi

25. lokakuuta

Pitkä juna

Sairas ja parantaja

Poissaoloa

Joko tai

Soihtu

Matkustajakodin koira

Juna epätoivoon

Runoilija François Villon...