SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

ILPO TIIHONEN Ilpo Tiihonen debytoi vuonna 1975 kokoelmalla Sarkunmäen palo. Hän on julkaissut kuusitoista runokokoelmaa sekä kaksi valittujen runojen laitosta. Lisäksi Tiihonen on kirjoittanut näytelmiä, musikaaleja, librettoja, kuunnelmia, lastenkirjoja. Tiihoselle on myönnetty mm. kirjallisuuden valtionpalkinto 1981, Rauhankasvatuspalkinto 1989 sekä Eino Leinon palkinto 1991.
Lähellä tavoittamatonta
Lähellä tavoittamatonta 

Kun Ilpo Tiihonen vuonna 1975 julkaisi ensimmäisen runoteoksensa, oli helppo huomata, mikä runoudestamme oli puuttunut: riimi, rytmi ja liike. Viisikymmenluvun modernismin myötä mitallista loppusointurunoutta oli alettu pitää katoavana kansanperinteenä, mutta Tiihosen runous säilyttää yhteyden mitallisen runouden mestareihin – Mustapäähän, Viitaan, Leinoon ja Kramsuun. Silti siitä ei juuri löydy klassisia mittoja, vaan rytmi polveilee useimmiten vapaasti tai soveltaa "renkutusten" ja lorujen malleja. Riimi puolestaan yhdistelee eri elämänpiirien asioita, ja joskus se - rytmin tavoin - muistuttaa runouden ääneen lukemisen eduista: "Wellcome, take a coca cola / see also Lappman Oula". (Tähtipumppu 1992: "Oula, ota coca-cola".)
Jo tuotantonsa alusta Tiihonen suuntaa katseensa läheiseen ja arkiseen. Siitä hän ei kuitenkaan paljasta vain yhteiskunnallisia tai taloudellisia lainalaisuuksia - kuten 70 -luvun poliittisesti sitoutunut runous teki - vaan arkisen aineksen esille nostaminen palvelee pikemminkin esteettis-eettistä kannanottoa "modernin kansanperinteen" puolesta. Niin ikään Tiihonen vaalii perinteisen kanssakäymisen arvokkuutta maailmassa, jossa jo 1980-luvulle tultaessa on elinpiirien yleisilmeen yhdenmukaistuminen kiihtynyt entisestään. Hän nostaa paikalliset ilmiöt ja puheenparret merkittävämmiksi kuin se keinotekoinen maailma, josta meille kaupitellaan kehiteltyjä elämisen malleja. Esimerkiksi topeliaaninen koivu "urpuoksineen ja juurineen" kohoaa Tiihosen sanoin postmoderniin merkkien universumiin. Koivu pyrkii pitämään puolensa suomalaisuuden tunnusmerkkinä, "kun unelmia kloonataan ja sähkö synnyttää / kun kuu on miehitetty, taivaallinen tungos / marketissa, tarjontaa!" (Hyvät pahat ja rumat 1984: "Komeetta"). Markettien tarjonta ei saa jättää jalkoihinsa perinteisten Mikkelin markkinoiden "punertavaa säynävää" ja povitaskusta löytyvää vaakuna-pulloa.

Päinvastoin kuin modernisteilla – joiden ilmaisun runouden vapaus paradoksaalisesti jähmetti ajatusten palvelijaksi, metaforien hiontaan - pitää rytmi Tiihosen runot liikkeessä. Rytmi ehkäisee ajatuksen jähmettymisen ja muodon liian kiteytymisen. Niin kuin nyrkkeilijän jalkatyö, se avaa uusia näkökulmia ja etsii suojauksesta aukkoja, joiden läpi sanalliset iskut hakeutuvat maaliin (Boxtrot, 1998). Tiihosen runous on siten ennemminkin ajatuksia hajottavaa kuin niitä konstruoivaa. Vakiintunut mitta ei tällaiseen hajotustyöhön kykenisisi, tilanteen sanelema rytmi ja riimi sen sijaan näyttävät kielen iskuvoiman. Eikä niinkään metaforat, vaan metonymiat ja synekdokeet ovat luonteenomaisia. Kuvauksen kohteesta tavoitetaan usein vain vähäisiä tunnusmerkkejä tai vihjeitä. Esimerkiksi rakastettu tulee runossa läsnä olevaksi vain olkapään rokotusarven kautta (Arjen armada 1980: "Tuntu"). Tavanomaisten tunnusmerkkien yhdistelmistä muodostuu lopulta ainutkertainen kokonaisuus, samalla tavalla kuin rekisteröimällä puheenparsia voi sanoa "juuri tämän hetken". Ja vaikka runoissa irtaudutaankin objektiivisen maailman heijastelemisesta, ei Tiihosta voi katsoa 80-luvun vaihteen uussubjektivistiksikaan. Hänelle kieli on aina todellisuuden ja subjektin välissä. Runoilijan tehtävä on rekisteröidä arkipäivän kielen rikkaus ja voima ja tuoda nykyhetken arkeologina esille kielen kerrostumat.

Tiihonen ilmaisee turhautumisensa siihen, että runouden kautta ei ole mahdollista - kuten sitoutunut runous oletti - vaikuttaa suoraan asiantiloihin. Runous tuntuu olevan suunpieksäntää, turhaa puhetta "keuhkonpieksämässä aallokossa" (Enkelin tavara 1986: "Maailman arvoitus"). Se ei edellytä sitoutumista lukijan ja kirjoittajan välillä, niin kuin esimerkiksi virallinen asiakirja: "Kestävin kirja on asiakirja".
Mutta silti: "herättämättä viereltäsi / tukkaa hipaista voi tänne jäänyt runoni" (Eroikka 1982: "Pikkuinen"). Runon siunauksellinen kosketus hipaisullaan myös havahduttaa huomioimaan kehityskulkuja. Tätä kautta runous auttaa näkemään sen, missä määrin aikakausi, nojatessaan kulloisiinkin "kangastuksiinsa", jättää näkemättä sen, mikä on läheisintä ja konkreettisinta.

Immo Pekkarinen

Sarkunmäen palo (1975), Antero Vipuliini ja taikatakki (1977), Teille ei tarjoilla enää (1978), Arjen armada (1980), Eroikka (1982), Hyvät, pahat ja rumat (1984), Enkelin tavara (1986), Taivaan kulmilla, valitut runot 1975–1986 (1987), Kuu ja Kustaa (1987), Kirkas ja Pimeä (1988), Ei-Kaj Plumps (1989), Tähtipumppu (1992), Muisti (1993), Muusa (1994), Boxtrot (1998), Jees ketsuppia! (1999), Lyhyt oodi kaikelle, valitut runot 1975–2000 (2000), Eros (2002), Largo (2004), Kettu ja Jänis (näytelmä, 2007)


Kauniita kysymyksiä

Rukous pikkuesineille

Muusa

Kauhu ja onni

Berlitz

Nuori hevonen

Herätä minut

Maailman arvoitus

Komeetta

Likainen enkeli

Paljon

Miten lämmintä hämärässä

Iltapäivä

Klovnit

Pikkuinen

Nova