Elämäni keskipäivän aikaan tieltä eksyneenä
suuren hotellin pitkässä käytävässä,
kun mattojen sordiino vaiensi askeleet
ja yökerhon parketti kutsui keinuun,
avasin ehkä väärän oven,
laskeuduin väärät portaat
käytävään josta en löytänyt ulos.

Kuin unessa kuljin
kaukainen musiikki oppaanani
niin kauan että väsyin
ja kaipasin vain huoneeseeni.

Silloin näin hänet,
yöportieerin tumman hahmon,
hänen hiustensa mustat korpinsiivet
tiiviisti päätä vasten,
kaksi ukkosensinistä silmää
ja töykeän häränpään.

Oi avainten herra, sanoin,
tässä palatsissa
huoneeni numero on 444.

Hän ei vastannut,
hän katseli rintojani ja laski sormensa niille,
hänen kätensä liukuivat pitkin vartaloni kaarta.

Näin minä kohtasin hänet
tuntematta häntä,
kukaan ei ole ottanut kasvojani kuin hän
poiminut korvani simpukkaa
ja vetäissyt hiuksista,
läpsäissyt jälkoväliin?
Liskot nostivat päänsä pukuni sametin alla,
labyrintin ovet avautuivat.
En minä tiennyt kuka hän oli,
ettei ole toista kuin hän
joka kantaa päätään kuin mustaa kruunua.
Minä tartuin häntä ranteesta
ja talutin pois
ja nyt, hulluna halusta etsin häntä.