Savuna kohosi kaupunki kattojensa ylle, kohosi terva ja häkä, keuhkosyöpä ja toinen toistaan hirveämpien sairauksien runtelema kardiovaskulaarinen järjestelmä, kitisten ja lonksuen, hitaasti kääntyi tähtien ruosteinen pyörä savupylvään ympäri, oi sydän, sydämeni, sinä nousit paukkuen ja aivastellen, kuin epäkesko kuu kohosit voimalan savupiipun takaa, kammiot väristen nousit sairaalavuoteelta ja maalasit punaisiksi verettömät kadut, rakkautta pulputen pomppasit rintalastan alta, oi hunajakuu, oi valkosipulisydän, sinun iskujesi alla jatkoi ylösnousemustaan raajarikko kaupunki, tuhansia vuosia kestävää lian ja tautien ohimarssia, hengitti kuin viimeistä päivää, vuodatti henkensä koirille ja kerjäläisille. Minä en usko henkeen, mutta lihaan minä uskon ja limaan. Ja ylösnousemukseen: nyt nousee hien ja rasvan peittämä ruumis maan syvimmästä valtamerestä, nousevat pikkuaivot ja selkänikamat, nivelkivut ja vatsakatarrit, loiskasvejaan karistaen nousee tämä riemua tursuava ruumis ja kaikki mitä se on syönyt, nousee, vaikka ei olisikaan viimeinen yö, tuomiokirkon tornin takaa suuri maitoinen mozzarellapallo ja valaisee torin.