Voisin upottaa kourani mekaanisen linnun sisälmyksiin ja nostaa puoliksi sulaneen tarinan päivänvaloon. Voisin kertoa kaupungista joka eräänä päivänä heräsi tuhatvuotisesta koomasta ja oli tunteva kone, saven ja suoveden varassa hyllyvä betoniaivo. Voisin kertoa kaupungista joka rakastui kiinalaiskorttelin poikaan niin että seurasi häntä herkeämättä valvontakameroilla, kaupungista joka riutui koska ei voinut olla ihminen. Mutta koska elämä ei ole tapahtumissa vaan kielessä joka ne käärii, joka avautuu ja sulkeutuu kuin laskostunut palttoo, tunneleistaan hikoileva ruumis, koska elämä ei ole tapahtumissa, en kerro teille mitään. Enemmän minua huvittaa harhailla jätösten keskellä, sortuvien räystäiden alla, katsella kadun kaukaisuudessa tuikkivia jarruvaloja, miettiä millaista elämä siellä on, pakenevassa vauhdissa, toisaalla, toisaalla. Katsokaa tätä röykkiötä, sanoisin ellen tietäisi että teillä on silmienne edessä pelkkä paperi. Katsokaa mikä lajien monimuotoisuus puuhun ja muoviin kätkeytyy! Entä heijastukset rapakossa sitten: jos oikein kurkottaa, näkee tuikahduksen ylemmistä kerroksista. Niiden asukkailla on toisinaan onni nähdä jopa taivas. Meille sen sijaan näkyy pelkkiä heijastuksia. Voisin tarttua valoa karvoista ja nykäistä sen tänne alas, kun se karauttaa limusiinillaan ohi, mutta enemmän minua huvittaa kietoa teitä lauseiden lumppuihin, sanojen laskoksiin, kierrätettyyn valoon.