Sisäpihan ruusuille pyryää lunta.
En ottanut mukaan saappaita enkä kaulaliinaa, selailen
kirjoja, en tiedä mitä tehdä kaikella valolla!
Te ette hyväksyisi näitä värejä.
Tämä on liikaa, Andrei Arsenjevitš,
kaikkea on liikaa!
Siivet te vaihdoitte ilmapalloon. Se oli avuton
köysistä ja riekaleista kyhätty luomus, muistan sen hyvin.
Ennen minulla oli kaikkea, enkä muistanut. On vaikea 
pysyä asiassa. On vaikea pysyä asiassa.
Toivottavasti voin palata. Toivottavasti voin palata siipien 
periaatteeseen. Oli miten oli: viime yönä pakkanen
säilöi ruusutarhan. ”Vyöhyke on vyöhyke, vyöhyke on elämä,
jonka läpi kulkiessaan ihminen joko murtuu
tai kestää. Se, kestääkö ihminen,
riippuu hänen omanarvontunnostaan” Täällä
jänis oli vähällä loikkia sisään Säätiön eteiseen,
lunta vasten kirjava: jäniksen almanakka näyttää lokakuuta.
Teillä tuntuu olevan aika hankala luonne,
ja on mahdollista, ettei tämä Teitä lainkaan kiinnosta.
Toisaalta Te itsekin valitatte aika usein.
Minä kirjoitan, koska Te olette kuollut, ja koska heräsin
keväällä Benidormissa kadunvarren hotellissa ihanaan 
korkeaan viserrykseen. Ei pidä pyytää anteeksi koko ajan, ei pidä
kiittää koko ajan, pitää kyllä kiittää. Mälaren kuin lyijyä 
tuolla alhaalla. Muu on valkoista ja punaista.