Tua Forsströmiä (s. 1947) on sanottu suomenruotsalaisen runouden kielen ja ajattelun uudistajaksi ja häntä on verrattu modernisteihin. Hän aloitti runoilijanuransa 25-vuotiaana kokoelmalla En dikt om kärlek och annat (Runo rakkaudesta ja muusta, 1972), jota seurasivat parin vuoden välein Där anteckningarna slutar (Missä muistiinpanot päättyvät, 1974) ja Egentligen är vi mycket lyckliga Oikeastaan me olemme hyvin onnellisia, 1976). Jo näissä ensimmäisissä kokoelmissa on nähtävissä pyrkimys kielelliseen täsmällisyyteen ja kirkkauteen, piirre joka on myöhemmin yhä voimistunut. Läsnä ovat myös myöhemmissä kokoelmissa toistuvat rakkauden ja muukalaisuuden teemat sekä eräänlainen pettymys elämän epätäydellisyyden edessä. "Men världen är inte vacker, man kan inte leva såsom kristall!" Forsström kirjoittaa. Ajatus sopisi hyvin motoksi koko Forsströmin tuotannolle.

Forsströmin varsinaisena läpimurtoteoksena voidaan pitää vuonna 1979 ilmestynyttä kokoelmaa Tallört (Mäntykukka). Seuraavat kokoelmat September (Syyskuu, 1983), Snöleopard (Lumileopardi, 1987) ja Parkerna (Puistot, 1992) jatkavat sen aloittamalla linjalla ja muodostavat keskenään varsin yhtenäisen temaattisen kokonaisuuden. Arjen kuvaus nousee entistä tärkeämpään asemaan ja toimii lähtökohtana yleisemmille ihmisyyttä koskeville pohdinnoille. Läpäisevänä ajatuksena on pyrkimys epätodellisesta maailmasta kohti todellisempaa, arjen unohduksesta muistamiseen ja olemassaolon tiedostamiseen. Arki on "tauotta syöksyvä itkun ja häiriöitten seinä". Tie todellisempaan olemiseen löytyy kuitenkin arjesta itsestään, sen pienistä hetkistä ja kohtaamisista.

Forsströmin tyyliä voi kutsua kollaasimaiseksi. Se koostuu
kirjallisuudesta, uutisotsikoista ja keskustelunpätkistä lainatuista
katkelmista, joihin runojen puhuja reagoi. Miljöönä toimii useimmiten
kaupunkilainen lähiö tornitaloineen. Kesäisin paetaan maalle veden ääreen, ja kesän kuvauksia sävyttääkin kaiho elämään, jota määrittävät tunteiden ja olemisen vapaus sekä yhteys luontoon. 90-luvun kokoelmissa Parkerna ja Efter att ha tillbringat en natt bland hästar (Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen, 1997) myös matkustetaan paljon. Vieraan paikan luoma irrallisuuden tunne auttaa katsomaan asioita etäämpää, mutta tuo samalla sisäisen maailman lähemmäksi. Ja "Vieraissakin kaupungeissa/me kehitämme
jotakin, joka muistuttaa kotia".

Forsströmin runoja leimaa yhtäältä melankolinen myöntyminen elämän
hetkellisyyteen ja väliaikaisuuteen, toisaalta kiihkeä kaipuu johonkin
pysyvään. Elämä näyttäytyy jatkuvana menettämisenä, epätäydellisyytenä, melkein toteutumisena. Vastapainoksi asettuvat yllättävästi yhtäältä lapsuuden viattomuus, toisaalta kuoleman viileä tyyneys, jota myös lumi Forsströmin runoissa usein edustaa. "Jonakin päivänä astut ehkä/ toiselle puolelle, viileisiin lukusaleihin", Forsström kirjoittaa. Toisaalta taas kuolleet ovat "lapsia, jotka unohtuivat pimeään". Elämän läpi virtaava suru kiteytyy kuoleman lopullisuudessa: kuolema on viimeinen suuri menetys, joka sinetöi ihmisen osaan kuuluvan yksinäisyyden.

Yksinäisyyden kokemus määrittää Forsströmin runoja myös silloin, kun hän kirjoittaa rakkaudesta. Hänen tuotantonsa kohdalla onkin puhuttu poissaolevan läsnäolosta. Runojen minä tarkkailee maailmaa kaiken aikaa tietyn etäisyyden päästä; läheisyyden rinnalla kulkee tunne vieraudesta ja muukalaisuudesta. Etäisyydestä huolimatta runot puhuttelevat lukijaansa usein suoraan, esimerkiksi kirjeinä. Kirjemuoto on erityisen korostuneesti esillä viimeisimmässä kokoelmassa Efter att ha tillbringat en natt bland häster, joka käy keskustelua mm. elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin kanssa.

Ruumis on läsnä Forsströmin runoissa luina, kalvoina, verenä ja limana. Myös eläimet muistuttavat ruumiillisuudesta, sillä meitä yhdistää haavoittuvuus, avuttomuus ja hauraus inhimillisen maailman valtavan koneiston edessä. Forsström etsii näitä haurauden kokemuksia, koska ne särkevät hetkeksi arjen illuusion siitä, että totuudet ovat yksinkertaisia. Kuume ja tulehdukset kertovat ihmisyyden kokemuksen läpäisevästä ikävästä, mutta ne ovat myös rajatiloja, tiedostamisen hetkiä. Forsström kirjoittaa: "Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä/ riittämättömässä valossa, mutta sekin/ mikä näkyy on kaunista./ Halkeamat, vesi. Kuumeen/ ja suolan kulhot."

Marjo Lemponen

En dikt om kärlek och annat (1972), Där anteckningarna slutar (1974), Egentligen är vi mycket lyckliga (1976), Tallört (1979), September (1983), Mäntykukka. Syyskuu (1983), Snöleopard (1987), Marianergraven (1990), Parkerna (1992), Lumileopardi. Puistot (1993), Efter att ha tillbringat en natt bland hästar (1997), Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen (1998), Jag studerade en gång vid en underbar fakultet (2003), Sånger (2006)