Electric Verses

Etusivu : Kjell Westö (Anders Hed) : Tuokiokuvia sukupolvesta

Tuokiokuvia sukupolvesta

Kjell Westö tunnetaan parhaiten hittiromaanistaan Drakarna över Helsingfors, 1996 (suom. Leijat Helsingin yllä, 1996), josta Peter Lindholm ohjasi elokuvankin. Kirja kronikoi yhden suvun ja sukupolven tarinan, ja paljolti samoilla linjoilla jatkaa myös Westön viimeisin Vådan av att vara Skrake, 2000 (suom. Isän nimeen).

Pekka Tarkan mukaan Westö on halunnut ”kirjoittaa surulaulun kadotetusta sukupolvesta, nuorisosta joka joutui 1980-luvun lopun katteettoman taloudellisen nousukauden nieluun ja ajautui arvojen tyhjiöön. Hänen proosansa heijastaa hellämielisen ironista elämänriemua ja erotisoi Helsingin ja sen vuodenajat.” Kuvaus pätee Westön runoihinkin – kyllä, sellaisiakin hän on kirjoittanut.

Heti Svenska Litteratursällskapetin palkinnon voittaneessa esikoisessaan Tango Orange (1986) Westö piirtää myötätuntoiset muotokuvat Caritasta (”trött: väsynyt: fatigué: müde: tired och så vidare”), Sebastienista, Fat Mollysta ja monesta muusta henkilöstä, joiden sukulaisia voi bongata niin seuraavasta runokokoelmasta Epitaf över Mr. Nacht (1988), Westön kahdesta romaanista kuin novellikokoelmista Utslag och andra noveller, 1989 (Merkitty ja muita novelleja, 1990) ja Fallet Bruus, 1992 (suom. Tapaus Bruus ja muita kertomuksia, 1993).

Etenkin juuri liitoksistaan pursuavan runsaasta Tango Orangesta, mutta myös Westön myöhemmistä runoista on ainakin näin jälkiviisastellen helppo huomata runoilijan olleen matkalla proosaan. Runot ovat useimmiten kuin romaanin kohtauksen tai henkilön hahmotelmia, Westön proosan tavoin modernistisista ideaaleista iloisesti irrallaan. ”Haluaisin kertoa tuon ihmisen tarinan, mutta toistaiseksi en malta luoda kuin tämän tuokiokuvan”, Westo on itsekin luonnehtinut etsikkoaikaansa kirjailijana.

Westö suosii runoissaan – kuten proosassaankin – rockmusiikin ja laajemminkin populaarikulttuurin modernia mytologiaa. ”Aika – 1980-luvun loppu – suosi ’puhdasta’, niukkaa, kieleen keskittyvää runoutta. Minulla taas oli kärsimätön luonne ja romanttinen ja epäpuhdas taidekäsitys”, Westö määrittää paikkansa Miten kirjani ovat syntyneet 4 -teoksessa ja nimeää tuonaikaisiksi suosikeikseen amerikkalaisen beatrunouden sekä muun muassa Diktoniuksen, Martin Enckellin, Claes Anderssonin, Lorcan ja Nerudan.

Kolmas kokoelma, salanimellä Anders Hed julkaistu Avig-Bön erottuu selvästi Westön muusta tuotannosta. Kahden edellisen kokoelman tavoin etupäässä marginaaliin sysättyjä ihmisiä kuvaavaa, mutta edeltäjiään niukkaeleisempää kokoelmaa leimaa melkeinpä jälkimoderni sanoilla leikittely. Kokoelman nurinkurisissa rukouksissa kiinnittää huomiota muun muassa toiston sukkela variointi, mistä esimerkkinä runo kolmannesta ja viimeisestä osastosta
”stilla kub”:
”du säger du gör mig / jag säger jag gör dig / vi enas vi gör varandra / narrar vi / när artens glupska språng / över döden bestiger oss båda / gör oss”.

Avig-Bönin nimiruno kiteyttää kielipelin hengen:
”nurja rukous / on ivaa ja roolipeliä / näyttää siltä mitä se ei ole / nurja rukous / on ilveilyä ja narrinpeliä / luo brändin siitä / mitä se ehkä on; / klovnin kyynelpisara / unssi harakkaa / naulan verran käkeä / nurja rukous / on niin harras / että alkaa naurattaa” (suom. Jyrki Kiiskinen).
Kohtaloaan vastaan kamppailevia ihmisiä chaplinmaisesti luonnosteleva Avig-Bön osoittaa, että Westössä olisi (ollut?) ainesta muuksikin kuin kertovaksi runoilijaksi.

TUOMO KARHU