Nyt painun, kohoan keulana minä, 
sinä peränä, kohta toisin päin, 
tyvenellä emme tiedä kumpi kumpi.

Kyljen kaari vain kääntyy 
toisaanne kuin alkuun jännittyi, 
laudat kuin sulat yhtyvät, 
vaihtuvat toisiin sulkiin, 
runko ulvahtaa onnesta, kivusta:
keinumme virtausten kannattaa, 
kareet hyväilevät pohjalautoja.

Lastina meillä on kiviä, 
sinun, minun, yhteisiä.
Lohkareet painavat, kaipaavat 
karikolle, meren pohjaan upoksiin,
heittelehtivät toisiaan, ruuman laitoja vasten:
tyventäkin kynnämme myrsky lastiruumassa,

ja kapteenina puolikuuro 
kaiku, säikky narri,
vuoroin reuhtoo auki, vuoroin 
sotkee solmuun touveja.

Pian telakalle minne tahansa 
pelastautua pitää, 
mutta miten, mon Dieu, 
kun lännestä päädymme aina itään?