Minä olen viimeinen runo
ennen kirjoitustaidon lakkaamista:
anfangeillani pyyhitään persettä,
palataan keskustelemaan
...(runoudesta)...
Harva laatijani kollegoista
ei ansaitse idiootin nimitystä.
Onko sinun, runoilijani, kunnia olla
Rabelais, Diderot - vai Kallas, kukaties?
Hällä väliä, nimet unohdan ensimmäisenä!
Minä olen viimeinen runo
ennen kirjojen keräilemistä,
nimilapuin puhumista:
sinulle, runoilijani,
tulee kanssani vielä hauskoja hetkiä!
Näin viekastelimme toisiimme.
Siis kaadahan meille molemmille
sitä viiniä! Mitä? Kaikkein halvinta!
Etpä taida paljon kunnioittaa runoutta!
Ja noin pieneen lasiin! Noin vähän!
Laatijaanikin suotta luulevat juopoksi,
vaikka minähän se lasit tyhjennän.
Et kai tosissasi kuvitellut
että aukeaisin niin vähällä?

Kas niin, katsokoon nyt elämä
meidät silmilläsi lämpimiksi.
Pankoon viini elämämme
pihkaantumaan meihin:
täydellinen taito on runon ydin,
eikä sitä saa kuin elämällä.
Joku tomppeli tuli kuuluisaksi
ajatuksella: maailma maailmoi.
Hyvä, minä jatkan: elämän tarkoitus
on elämöidä. Aika aikaa kutakin.
Lasi tyhjäksi, runoilijani!
Ja sitten lisää! Älä töni, mahdutaan
samalle riville kumpikin.

Minä synnyin sen kädestä
jolle runous maksoi rakkauden.
Tunnetko hänen yksinäisyytensä
kun illan pimeys on laskeutunut,
ulkona sataa ja hän puhuu
rakkaudelleen meidän lävitsemme?
Minä olen viimeinen runo
ennen kirjoitustaidon lakkaamista,
painavimman tyhjyyden hetki.
Joka luuli minua ja kaltaisiani
huonoiksi, kun emme pihtailleet:
säkeet niin luonnolliset
kuin niitä ei olisi.