SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

MERJA VIROLAINEN (s. 1962) on julkaissut neljä runokokoelmaa, Hellyyttäsi taitat gardenian (1990), Tervapeili (1995), Pilvet peittävät sisäänsä pilvet (2000) ja Olen tyttö, ihanaa! (2004). Virolaisen neljäs kokoelma oli ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi ja sille myönnettiin Yleisradion Tanssiva Karhu -runopalkinto.
Runojen lisäksi Virolainen on kirjoittanut kirjan shamanismista ja noituudesta sekä näytelmän Täyttymyskomedia (1993). Virolainen on tehnyt myös lukuisia suomennoksia, kääntänyt mm. Keatsia, Shelleyä, Dickinsonia ja intialaista nykyrunoutta.
VASTAKOHTIEN ROSOISTA HANKAUSTA
VASTAKOHTIEN ROSOISTA HANKAUSTA 

Virolaisen runoudesta nousee voimakkaasti esiin kaksi toisistaan erottuvaa ääntä: toinen on lyyrinen, luontoa herkästi ja visuaalisesti havainnoiva, toinen taas groteski ja peloton, eräänlainen naispuolinen, räävitön Villon. Nämä kaksi puhetapaa myös limittyvät toisinaan samaan runoon. Tällainen rosoinen sekoittuminen on Virolaisen lyriikalle tyypillistä: pyrkimys pitää kaksi erillään ja yhdessä. Paradoksit ja kontrastit (jollainen myös kaksiääninen puhetapa on) rakentavat Virolaisen lyyristä maailmaa, mutta eivät irrallisina, ne eivät ole tyhjää puhetta tai talon kulissia. Ne pystyttävät Virolaisen runouden perustusta laajemminkin, sekä ihmiskäsityksen että runon struktuurin osalta. Nainen on haavainen mutta voimakas ja uhmakas, ihminen täynnä ristiriitoja. Runon rakenteellisella tasolla kielten ja rytmien vastakkaisuus muodostaa Virolaisen teemoille lyyrisen kehikon.

Kielirekisterissään Virolainen yltää slangista sofistikoituneeseen runopuheeseen, ja sekoittaa näitä kahta (samassa runossa) nopeilla siirtymillä ja asennonvaihdoksilla. Kieli nappaa voimansa ja aistillisuutensa pitkälti luonnosta, joka on Virolaisen lyriikassa Pyhä, feminiininen, hengellisen ja maallisen kohtauspaikka. Luonnonkuvaus on visuaalista, kuvat selkeitä, mutta yksittäinen, konkreettinen kuva kasvaa muutamalla rivillä laajaksi metaforaksi: silkkihaikaran siiven alta ei täplity pimeä, vaan hohtaa veteen heijastuva valo, ja lopulta kysymys on kirkkaan ja hämärän, ilon ja surun välisestä suhteesta, jossa valo kantaa sielläkin, missä on pimeintä, minne katseemme ei yllä
(Pilvet peittävät sisäänsä pilvet, 2000).

Virolainen käyttää runoissaan välillä loppusointuja ja mitallisuutta: rytmin tarkoitus on tuoda painava sanottava keveämmin esiin, luoda runolle laulelmallinen, rallinomainen kehys tai kuvittaa runon ajallista maisemaa. Mitallisuutta Virolainen ei käytä kaikkein perinteisesti lyyrisimmissä runoissaan, mutta rytminen poljento ja äänteellinen kuviointi ovat ominaisia Virolaisen lyriikalle kokonaisuudessaan.

Virolainen antaa äänen niille, jotka historiassa ovat jääneet sitä vaille: kirjallisuuden ja mytologian naisille, jotka on aiemmin kuvattu miesten kautta, ja tulkittu kielteisesti tai ihannoivasti. Virolaisen lyriikassa on monta puhujanääntä, mm. Madama Butterflyn herkkä ja sofistikoitunut kahden merkityksen puhe, prinsessa Nausikaan villonmainen rietastelutykitys (Virolaisen parodia, hulvaton ja sydäntäsärkevä versio siveänä pidetystä Odysseuksen ihastuksesta), Penelopen viisas elämännöyryys. Virolaisen runouden historiallisetkin naiskuvat ovat aina luettavissa myös sellaisenaan, nykyperspektiivistä. Niiden ajaton sisältö avautuu ilman laajaa kirjallisuushistoriallista tuntemustakin, ainakin osittain.

Historian lisäksi ja vastapainoksi Virolaisen runot vaeltavat nykyajan Kalliosta Intiaan, ja toiset maisemalliset tai historialliset ainekset sekoittuvat usein keskenään. Pilvet peittävät sisäänsä pilvet käsittelee mm. lapsen kokemaa väkivaltaa joka vertautuu toiseuteen kohdistuvaan väkivaltaan, noitarovioihin ja inkvisition harjoittamaan umpikujamaiseen kidutukseen. Mutta ”sydän kelluu pinnalla”, eikä katkeruudella ole Virolaisen runoissa sijaa, toisin kuin vimmalla ja lempeydellä. Virolainen on rosoinen runoilija, joka ei pyrikään yhteen, sileään ääneen. Halkinaisuus, ruumiillisuus, aistillinen ja groteski ovat aina läsnä. Ne ilmentävät ennen kaikkea täyttä ja voimallista elämää, jossa kuolemaa ei ole tungettu verhojen taakse eikä ihmisyyttä nitistetty henkisten tai hengellisten pakkopaitojen alle. Virolaisen runoudessa pyhän rienaaminen (groteskin keinoin) on pyhän tavoittelua – tosin joskus ”vain” leikkiä ja iloa.

Olisi yksioikoista sanoa, että Virolaisen lyriikka keskittyy kuvailemaan naisen ja miehen välistä suhdetta ja rakkautta. Runot voidaan lukea tälläkin tavoin, mutta laajemmin kyse on naisen ja maailman, naisen ja historian suhteesta. Nykyajan lisäksi keskiaika, suomalainen mytologia ja koko länsimainen hengen ja ruumiin historia ovat Virolaisen materiaalia. Virolaisen lyriikassa pyhä ja maallinen, runollinen ja groteski, maskuliininen ja feminiininen käyvät kisaa, kyse on paitsi naisen ja miehen suhteesta, myös naishistoriasta, runouden mieskaanonin kritiikistä. Virolaisen runoissa ja näytelmässä on aina laajempi ponnistuspohja, koko historia, koko näkökulma, historian uudelleenkirjoitus, historian kritiikki. Yksinkertaisiltakin näyttävät runot kattavat sisäänsä laajan kulttuurisen, teeskentelemättömän näkemyksen tai vimmaisen, terävän oivalluksen.


Saila Susiluoto

Hellyyttäsi taitat gardenian (1990), Samanismin ja noituuden käsikirja (tietokirja, 1994), Tervapeili (1995), Pilvet peittävät sisäänsä pilvet (2000), Olen tyttö, ihanaa! (2004), Kontaktia halutaan (proosaa, 2007)


Sain sinut vain yöksi

Jo katseesi saa lampeni juovuksiin

Leikin kauppaa

Seinälaudoituksen raoista

”Hän on voittanut maailman!”

Pakko hakata kivellä

Uppoan

Nyt painun, kohoan keulana minä

Autan aamutakkia isän ylle

Puusepän höylässä kihartuvat lastut

Vielä

Pullot kilajavat, särkyy laseja

Oli Gambina ratsunani

En ole hennonut siivota vinttiä

Mitä auttaa pitkittää, viipyä

Stumppasit roskikseen sydämeni

Karhupuisto

Lie finninaama Narkissos

Gurmee

Kuukautislaulu

Ruovikosta tuulasvene lipuu pimeään

Ystävä, vasten tahtoani

Monesko eromme tämä oli?

Hiljaa suhisten kuin hiekka

Suljen silmäni ja avaan taas

Oi selkä, läikehtivä pergamentti

Näinä päivinä ensi vuonna

Ei, ei hän vielä kasvanut

Jatkoilta muut kaikki lähtevät

Yöllä, valoisimpana aikana vuoro...

Juuriltaan tahtoisivat

Sano, järkeni, hyvästi

Minä olen viimeinen runo

Helsingissä ei ole neonvaloja

1.

Puhumalla läheltä luo

Mikään ei ole ollut

Kun kuovi laulaa

Äidin tuoksu on puuteria

Mummi, nostit silkkipaperiset

Syksyinen yö seisahtaa kun

Ujosti kiertyy itsensä ympäri

Nahkatakissa sydäntä vasten

Haikarankaulaa liukuvat sormet