Ja maailma seisoi yhdellä jalalla kuin kurki,
kun emo synnytti minut, tiikerin,
jolla hulluus istuu päässä,
niin villin villisian,
gepardin tuulta nopeamman, niin tuuliseen aikaan.
Se vain synnytti ja synnytti,
kunnes vihdoin synnyin
silmin tätä maailmaa katsomaan.
Emo parka, köyhä, laiha emo, nuoli minut,
imetti ja peitti, kätki vatsakarvoihinsa.
Lumeen, aurinkoon ja tuuleen synnyin,
ja sanoin heti, minä eläin, rukoilin yötä,
pimeämpää kuin yö, siinä minä huusin yölle,
jossa valo kulki, kirkas, edestakainen:
kiltti Madonna, Paras Lady,
anna minun jo nukkua otsasi rauhaan,
eläinten Jumala, armahda minut.
Vasta synnyin, ja jo nyt en jaksa enää,
minun pörröiset vauvan tassuni
aivan rukoilevat: auta minua.
Ja minun emoni siinä alkoi valittaa
kuin bassoviulu, kuin kiusattu aasi
ja alkoi tehdä kuolemaa
niinkuin vanha pihlaja, joka tutisten
nielaisee itseensä yön, kuninkaiden kuninkaan,
nimien nimen: Kuoleman nimen