Elämä on kevyttä ja ohimenevää
ja siinä on eduksi olla
enimmäkseen pystyasennossa, ehkä
omata aimo annos niin sanottua
kakkospotkua.
Ellei sitten ryhtyä tosi toimiin kuten
Lambart von Essen, syynäillä vaikka juuri näitä kiljuhanhia
kunnia-arvoisan Munamuseon nurkalla
missä vanhat tammet humisevat,
humisee jäinen lampi.
Niillä on tuo Kunst der Fuge,
kyky humista itsekseen:
Aubade to Universe
lumen holvien alla.
Miten mahtaa jaksaa minun rakas ystäväni, hän,
joka pysyy koossa vain jotenkuten
venähtäneiden nappien ja humisevan päänsä varassa.
Voi, hyvin hän voi, tuolla hän
menee, tässä aivan lähellä,
koirineen, päivineen.
Se murheinen koira, se muuten on minun.
Ja minä olen hän.