Aina liian nopeasti piirtyvät polvien kartiot ohuen peiton
läpi, raajat kouristuvat kuolemaan,
ja oikenevat vasta jonkun jälkeen jääneen kallossa.
En enää murhaa itseäni niin paljon,
olen alkanut rakastaa itseäni oikein kunnolla,
jonkunhan se on tehtävä.
Muut senkun kuolevat, minä vain
istun huoneessani itsepintaisesti kuin jokin hukkakaura,
ja kivien päällä sammaleitten paksut sormet.
Ja illalla tulee ainainen pimeä ja nenästä roiskuu
ainainen räkä. Tämä yskänlääke suorastaan
pamauttaa keuhkonne pellolle:
sisällöstä viis, ainoa intohimo on pitkä runo,
hyvin pitkä, elämän pituinen.