SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

SIRKKA TURKKA (s. 1939) on kirjoittanut 14 runo- ja proosakokoelmaa. Turkka on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1987, Yleisradion Tanssiva Karhu –palkinnon vuonna 1994 sekä Eino Leinon palkinnon vuonna 2000. Hän on työskennellyt myös eläintenhoitajana ja tallimestarina.
KAIKEN VAATIMATTOMAN PYHYYS
KAIKEN VAATIMATTOMAN PYHYYS 

Turkan runoutta luonnehdittaessa on korostettu kielen asemaa ja sen dynaamista luonnetta. Hänen teostensa ilmaisun muoto on vaihdellut niukoista ja pelkistetyistä luontorunoista laveisiin proosarunoihin. Kieli taas on vaihdellut elegisen tunnelmoinnin sävyistä slangiin, saarnan, loitsun tai rukouksen kieleen. Monissa Turkan kokoelmissa on runsaasti kaiken kattavan toiston varaan rakentuvia runoja. Kyseisissä kokoelmissa korostuu myös rytmin osuus. Juuri runsas toisto luo runoihin intensiivisyyttä, jopa suggestiivisuuttta, joka tuo mieleen loitsun tai manauksen. Poikkeuksellisen tiheä sanastollinen toisto taas tuo esiin uusia merkitysvivahteita uusista yhteyksistä. Runon jäsentelyn tasolla rytmin intensiivisyyteen vaikuttavat Turkan runoissa säkeiden pituuksien vaihtelu, tauot ja foneettisten ainesten vaihtelevuus.

Vaikka kielen ja tyylin vaihtelut ovatkin Turkalla huomattavia koko tuotannon kaarta ajatellen, yhdistää hänen teoksiaan tietty perustunnelma ja ydinsanasto. Luonto, eläimet, surun, yksinäisyyden ja kuoleman teemat ovat keskeisiä. Nämä sangen perinteisiltä vaikuttavat keskuslyyriset teemat saavat Turkan käsittelyssä tuoreen ja yllättävänkin käsittelytavan. Erityisesti huumori ja kontrastinen kuvakieli ovat välineitä, joilla Turkka moukaroi ahdistaviksi koettuja asioita. Hän myös yhdistelee näennäisen yhteensopimattomia aineksia keskenään tai esittää perinteisesti arvokkaana tai ylevänä koetun arkisissa, jopa banaaleissa yhteyksissä. Varsinkin kristillisen mytologian hahmot saavat osansa Turkan poleemisesta sarkasmista.Yhtälailla Turkka saattaa tehdä arkisesta kaunista tai pyhää, ylentää maallisen. Tällaisia paradoksaalisia piirteitä sisältyy Turkan runojen maailmaan paljon. Antiteettiset käsitteet rinnastuvat ja yhdistyvät, muodostuvat toistensa kaltaisiksi ja täydentyvät toistensa ominaisuuksilla. Näin käy mm. pareille elämä, rakkaus ja kuolema; talvi, syksy ja kesä; voima ja väsymys; yksinäisyys ja yhdessäolo; nykyisyys ja menneisyys; läsnäolo ja poissaolo.

Turkan runoissa on myös selkeitä vastakkainasetteluja. Keskeisin maailmankuvalle ominainen kahtiajako syntyy luonnon ja kulttuurin välille. Luonto on se ensisijainen, itsestäänselvä ympäristö, jonka sisään runojen maailma sijoittuu ja johon runon minän elämä ja arki, tunteet ja elämykset kytkeytyvät saumattomasti. Turkan runoissa ihminenkin on osa luontoa, joka ulottaa vaikutuksensa kaikkeen, niin hyvässä kuin pahassakin. Luonto toimii sekä konkreettisella, symbolisella että myyttisellä tasolla. Konkreettinen luonto on runojen maailman miljöö, jossa toteutuvat luonnolle ominaiset sykliset tapahtumat, kuten syntymä, kuolema ja vuodenaikojen vaihtelu. Luontoon reaalisena ympäristönä ei liity ihannointia, vaan se näytetään sellaisenaan, omalakisena kokonaisuutena. Symbolisella tasolla tuntevan ja havainnoivan minän tunnetilat vaikuttavat siihen, miten luonto kuvissa ilmenee. Kuoleman ja eron teemojen hallitsemissa kokoelmissa keskeisellä sijalla ovat syksyinen maisema, sade ja harmaus. Turkka käyttääkin luonnonelementtejä havainnollistamassa kärsimystä, toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Myös runon minää ja sinää kuvaavat metaforat ja vertaukset kytkeytyvät lähes poikkeuksetta luonnon elementteihin tai eläinkuvastoon. Myyttisellä tasolla luonnon elementeillä ei ole paljonkaan tekemistä todellisen tarkoitteensa kanssa. Ne on käsitteellistetty niin, että esimerkiksi metsä saa eri kokoelmissa erilaisen merkityksen. Oman mytologisoituneen erityismerkityksensä saavat myös kivi ja puu.

Kulttuuri viittaa Turkan runoissa kaikkeen, missä näkyy ihmisen toiminnan jälki. Ihmisen muokkaamaan tilaan, olipa se sitten pelto, piha tai rakennus liityy sellaisia määreitä kuin tyhjyys, onttous, julmuus ja kylmyys. Ihmisen kehittämät vallan rakennelmat sortuvat ja ihmisen kulttuuri reaalistuu kärsimyksen ja kuoleman muodossa. Ideologiat ja uskonto ovat ihmisen luomuksina tuhoavia ja vääristyneitä, eikä niistä löydy Turkan runoudessa paljonkaan positiivisia piirteitä. Yksilön tasolla ensijaista on vieraantuneisuus. Turkan runojen kokonaisvaltainen yksinäisyyden ja vierauden tunne korostuu silloin, kun minä määrittyy suhteessa ihmisiin tai ihmisryhmiin. Eläimet sensijaan ovat paitsi samaistumisen kohteita, myös kumppaneita. Eläin sijoittuu inhimillisessä arvoasteikossa ihmisen edelle. Turkan runoista tutut koira ja hevonen ovatkin ominaisuuksiltaan lähes ylimaallisia, ne saavat pyhimysmäisiä piirteitä ja ovat tyypillisesti sijaiskärsijöitä. Niiden rooli hyvyyden ja viattomuuden edustajana ihmisen maailmassa korostuu.

Turkan runojen kautta avautuvan maailmankuvan perussävy on pessimistinen. Tärkeimmät teemat – suru, yksinäisyys, kuolema - ilmenevät jokaisessa kokoelmassa, joskin suhtautumistapa niihin vaihtelee. Joskus subjektiivisen surun kuvaus on ilmaisuvoimassaan pakahduttava, toisinaan etäännyttämiskeinona toimii huumori tai kontrastinen kuvakieli. Turkan metodia onkin joskus kuvattu niin, että jos tragedian ja murheen määrä käy liian suureksi, on traagisuus taitettava, jotta se kyettäisiin osoittamaan. Paatoksellisen runokielen parodioiminen on siihen yksi keino.

Tarja Puustinen


Huone avaruudessa (1973), Valaan vatsassa (proosaa, 1975), Minä se olen (1976), Yö aukeaa kuin vilja (1978), Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (1979), Kaunis hallitsija (1981), Vaikka on kesä (1983), Teokset 1973-1983 (1985), Tule takaisin, pikku Sheba (1986), Voiman ääni (1989), Sielun veli (1993), Nousevan auringon talo (1997), Tulin tumman metsän läpi (1999), Niin kovaa se tuuli löi (2004), Runot 1973-2004 (2005)


Autuaita ovat hengellisesti köyhät

En tahdo nähdä Ignation verta

Hevonen haukottelee, sen silmät...

Seison katolla, tuulee, sataa

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

Talvella tästä juoksi susi yli...

Vuodesta vuoteen huono ja pölyin...

Aina liian nopeasti

Talo rakennettiin sata vuotta...

Elämä on kevyttä ja ohimenevää

Syvällä metsässä nukkuu suuri...

Kolhin itseäni kaksikymmentä vuotta

Pihalta löysin jäniksen käpälän

Yksin, kummissaan syyskukka kulki

Koira nukkuu ruudullisten ikkuna...

Kaikki ne ovat siellä

Me ajamme suuren yön ja ukkosen...

Ja taivaalla tumma pilvi kuin...

Olen laihtunut, tietääkseni

Suhteellisuusteoria on teoria...

Syksy, vanha ajomies, kusemassa

Ja maailma seisoi yhdellä jalall...