Ilman vähäisintäkään dramatiikkaa
kuu kasvaa ja vähenee.
Haluan tietää mitä tarkoittaa metelin hiljeneminen.
Haluan tietää mitä tarkoittaa ongelmien pakeneminen.
Haluan tietää mitä tarkoittaa mullan syöminen
ja oman kielen nieleminen.
Haluan tietää mitä tarkoittaa sielu.
Kun järven pintavesi on lämpimämpää kuin ilma,
muodostuu keijukaisia.
Samoin asvaltin yläpuolelle samoissa olosuhteissa.
Haluan tietää mitä tarkoittaa ongelmien katoaminen,
entä junan alle heittäytyminen? Kiihkeästi,
heti paikalla! haluan tietää
mitä tarkoittaa katoaminen,
helpottuminen, unohtuminen, vaimeneminen.

Kaikki kauhu ja kuolema tuntemattomilla
vesillä, taistelukentillä, synnytysvuoteissa,
miten se hiljenee, vaimenee, kunnes
on vaikea uskoa, vaikka tietää -
vaikea uskoa, vaikka näkee sen
kullattuna, marmoriin kaiverrettuna -
vaikea uskoa että se on ollut, että “he”
tunsivat kauhua tai kuolemaa;
että “hän” tunsi; että “me”

vesillä, kentillä, vuoteissa
ei ole muuta kauhua tai kuolemaa kuin
minun, minun, kunnes hiljenee.
Omaelämäkerta
on oikea sana
kuvailemaan
ei ole muuta sanaa
kuvailemaan

Aivot eivät tee eroa
näkemisen, tekemisen ja kuvittelemisen välillä,
sen takia mielikuvaharjoittelu on tehokasta.
Seuraa johtajaa.
Mutta maailma on peili, jos hän kulkee oikealle
sinun on mentävä vasemmalle.

Välähdys sinitaivaasta.
Välähdys Picassosta työskentelemässä,
välähdys kaatuvista roskalaatikoista
ja nauravasta buddhasta nosturin koukussa.
Tarkennus sisälmyksiin jotka valuvat ulos
ja jatkavat valumista ja tarkentumista.
Tajunta ei virtaa vaan katkoo, leikkaa.
Vaihtaa kertojaa, vaihtaa rytmiä.
Vaihtaa näkökulmaa, aikaa, paikkaa,
logiikasta toiseen.

Myötätunnolla tunnet
kauhun ja kuoleman kuin ne olisivat omiasi.
Liekehtien katsot
niitä jotka ovat menettäneet kaiken,
jotka menettävät oikealta ja vasemmalta,
joiden kohdalla kaikki menee pieleen,
joiden päänmenoksi kaikki tapahtuu,
joilta vaaditaan mahdottomia,
jotka uuvutetaan, sysätään sivuun,
joita ajetaan takaa, joiden on paettava,
joiden on luotettava, koska on pakko,
rakastettava tulisesti ei-mitään, vähintä
elettä, kohteliaisuutta, toisen käden tietoa,
niitä jotka eivät ehtineet inahtaakaan
ennen kuin oli liian myöhäistä
ja jotka nyt suu ammollaan, sädehtien
eivät voi enää muuta kuin huutaa:
“Lisää! Lisää! Lisää!”

Vetovoiman farssi, joka kiinnittää
sinisen planeetan asukkaat toisiinsa,
tyyneen, lainehtivaan golfkenttään.
Unohdan tietoisesti kaikki vuoret -
vuori, machon karvainen rinta
ja rinteellä auringonvalossa kylpevä kappeli
kuin kultainen koru hänen kaulassaan.

En voi uskoa silmiäni,
vielä vähemmän Jumalan puhetta.
Sitä paitsi taiteessa elää ainoa jumala,
jonka olen nähnyt. Olen juuri saapunut
maailmaan, siitä ei ole kauankaan,
jos olisin hevonen tai koira olisin jo kuollut,
ihmisenä putosin sameaan, sonnimaisena
mylvivään jokeen, mahduttauduin
luolan suuaukosta sisään, sovittauduin
paikalleni palapeliin, täytin luojien
odotukset, sovelluin jopa tuntemaan
marttyyrien tuskaa josta itsesuojeluvaisto
kaikenkaikkiaan puuttuu, katakombeista
ei kuulu hiiskaustakaan,
ja katso: täällä
olen.

Ihminen kohottaa kätensä
kun tie avautuu hänen edessään.
Tulet ja näet, pikkuhiljaa omat jäsenesi,
osasi ilmoittavat sinulle etteivät olekaan
sitä mitä ensimmäisenä päivänä luvattiin:
huulet eivät olekaan kosteat, pehmeät, imeväiset,
häpyhuulet eivät olekaan kosteat, pehmeät, imeväiset,
otsa ei ole korkea, kaartuva, ihmettelevä,
kulmakarvat eivät olekaan korkeat, kaartuvat, ihmettelevät,
eivätkä silmätkään, silmät - ei ole niidenkään osassa
kehumista matalan otsan alla.

Mitä yhteistä on Timur Lenkin solalla,
Wienin Schönberg-kuorolla
ja Bordeaux’n karuselleilla?
Se että olen kuullut tai nähnyt ne,
aistinut, vaistonnut, kuullut puhuttavan,
vien ne mukanani. Omaelämäkerta
on oikea sana -

ja lukijat, jotka ovat uskaltautuneet
juttelemaan kanssani, omaelämäkerta -
lapsuudenystävä joka kirjoittaa minulle vankilasta
ja ihmettelee, enkö todellakaan ole utelias
tietämään mitä hänestä on tullut?
Koulutoveri kirjoittaa mielisairaalasta
lämpimästi, hyvää tahtoen, parastaan antaen:
“Jeesus tulee Helsingin Akateemiseen kirjakauppaan
vuonna 2006, mikäli haluat tavata Hänet.
Pidä huolta, että vuonna 2017
asut jossain muualla kuin Etelä-Suomessa,
koska se jää silloin meriveden alle”.

Jauhelihaa. Me olemme
kaikki jauhelihaa.
Sen tiedon olen saanut isältäni
lapsena, hän varoitti minua menemästä
tielle, missä autot ajavat yli ja lapsista
tulee jauhelihaa. Uskoin sen,
mutta ajattelen että olemme
kylläkin koko ajan jauhelihaa, koostumme
kuolemasta, olen lähin suora avoin
roskakuilu helvettiin, haisen mätänevältä
jauhelihalta, aivoni ovat pari kiloa
jauhelihaa, hämmästyttävää että jauhelihasta
voi nauttia niin paljon.
Kun olin samanikäinen kuin
ristiinnaulittu, ajattelin että nyt tuli
ihmisikä täyteen, vertauskuvallisesti ainakin,
myös keskimääräisesti, yleisesti historiassa -
tästä eteenpäin kaikki on luksusta.
Ylellisyyttä. Miinusmerkkisiä vuosia.
Ikään kuin jauheliha olisi mystisesti ylentymässä,
mitä kauemmin kuluu viimeisestä myyntipäivästä.
Sitä enemmän, mitä kauemmin
seisoo keskellä tietä
eikä kuorma-autoa tule.
Fiktio tulee
viimeiseksi, tulee
ja jää määrääväksi.
Alin rivi kuittaa kaiken,
omaelämäkerta
on oikea sana.