I

Linnut
siivekkäät avaruuslentäjät,
yössä taruilevat, loruavat tietäjät!
Samanaikaisesti tapahtuu kolme traagista erehdystä,
hamartiaa, niin kuin Aristoteles sanoisi:
raketti ylittä maan vetovoiman,
lintu suunnistaa tähtien ja maanmuotojen mukaan
ja yksinäinen puhuu unissaan,
kääntää kylkeä valittavalla vuoteellaan.

Ihmismieli 
on suunnaton sulatusuuni,
muistin mosaiikki, uunilinnun pesä
koostuu lukemattomista osista
joilla ei ole yhtään mitään tekemistä toistensa kanssa.
Mieli unohtaa jopa täydenkuun,
syvällä-vaeltavan muotoa-muuttavan
silloin, kun sille ei muistaminen sovi.

Ota happipullo selkääsi niin saatat selvitä,
muuten tuskin jaksat kuulla tätä kaikkea!
Meidän on liverrettävä,
liverrettävä henkemme
toistemme edestä.
Kuinka paljon toisten kärsimystä
sinun on nähtävä
ennen kuin alat sulattaa ihmisiä,
annat anteeksi sen, mitä sinulle on tehty
(oli se miten vähäistä tahansa)?

Jossakin säilytetään anteeksiannon standardia,
täsmällistä kuin Pariisin metri.

Yölintu tarinoi.
Sen vuolasta, hellittämätöntä käsittämättömyyttä
kuunnellessa tulee mieleen
että anteeksianto voi tapahtua kuuntelemalla,
siten, että osapuolet kertovat saman tarinan
ja kuuntelevat toinen toisensa versioita.
Entä, jos joku ulkopuolinen kuuntelee?
Entä jos osapuolet kertovatkin tarinansa
vain ulkopuolisille?
Onko sen jälkeenkin
vielä olemassa ulkopuolisia?

II

Lintu, tuhatkielinen,
puhuu riittävästi kielillä
minne hyvänsä meneekin.
Se puhuu enkelien kielin.
Sen suuhun laitetaan kultarahoja,
öljypuun lehtiä, jopa ennusmerkkejä.

Miksi puhut nykyään niin paljon linnuista?
Johtuuko se rauhankyyhkysistä
vai kiiltäviin esineisiin kiintyneistä harakoista,
ranteelta metsästävistä haukoista
jotka antavat heittää hupun silmilleen,
pingviineistä, jotka soittavat pianoa
vai papukaijoista, jotka nykymenetelmin
saadaan oppimaan abstrakteja käsitteitä
(kohta kai saamme juttuseuraa kivistäkin)?

Sekoitat keskenään kaiken mikä lentää
- siksi että se lentää.
Kaiken, mikä kohoaa pölystä:
tarttuu trapetsiin ja heittää voltin;
nousee aalloista ja pyristelee hetken ilmassa;
nousee arkistojen pölystä ja kiitää halki tyhjyyden;
sitoo siipikengät jalkaansa ja tuo jumalten viestiä;
rakastelee kukkien kanssa tai palaa
heittäjän käteen tehtyään kierroksen.

Mikä milloinkin
missä milloinkin
miten milloinkin,
kunhan lentää.


III

Meilläpäin sanotaan keväisin:
mene ja kuuntele muuttolintuja,
siinä on sinulle sanomaa.
Tätä lähemmäs kielilläpuhumisen arvoitusta
pääsee harvoin -
rajojen vapaan ylittämisen unelmaa.
Outo vapaus, jotenkin sakramentillinen -
on pakko muuttaa oikealla hetkellä
talven tieltä
niin kuin kohtapuoleen on pakko siirtyä
Lontoosta Australian Brisbaneen  kahdessa tunnissa,
vain siksi että se on mahdollista.

Teidät päästetään ulos ja kehotetaan:
lentäkää kaikkialle
ja puhukaa kaikkialla
niitä tuhansia kieliä, joita kaikkialla ymmärretään.

Onko se ihme?


IV

Ei meitä turhan päiten lähetetty avaruuteen.
Olemme pistäneet päämme
paikkoihin, joihin ne eivät kuulu.

Olemme kaukokatseisia ja pikkusieluisia,
siinä on jotain suhteetonta.
Myös uskomme on suuri, suhteeton.
Sen kanssa meidät on lähetetty pitkille matkoille -
uskoen, että uskoja on vääriä
ja oikeita.

       Hyvät herrasväet, kauppiaat
          kaikki mikä on pyöreää 
          ei ole pähkinä,eikä kaikki, 
          mikä on pitkulaista, 
          ole banaani -
          mutta tässä on helmi,   
          kallisarvoisempi kuin mikään 
          muu, aivan verraton! 
          Paljonko tarjoatte siitä?

Juuri me pääsimme mukaan avaruuslennolle
koska meillä on silmää
maapallon ja sitä-ympäröivän
Esteettiselle Objektille:
syvänsiniselle, äärettömälle pahuuden-mustalle,
ilmakehän iirikselle, uloimmalle ulottuvuudelle.

Pitelemme toisiamme käsistä
jotka eivät paina mitään
ja loikimme valtavan pitkälle
painottoman televisiokameran edessä.

Jos meitä ei olisi lähetetty avaruuteen,
meidän sijastamme olisi voitu ostaa:
x rokotusta,
x litraa raikasta vettä,
x elinvuotta lisää slummien asukeille (mikä ilo heille).
Näin sanovat moralistit.
Mutta me, me muutumme suunnattomien matkojen
ja käsittelemättömien muistojen voimattomuudeksi,
emme luovu meille annetuista mielipiteistä
(koska tiedämme, mitä olisimme ilman niitä).
Unohdamme, että koko ajan
olemme puhuneet ja hengittäneet itsellemme,
nähneet omia uniamme

väännelleet omia ruskettuneita ranteitamme
siitä epätoivosta, että joku muu
valittaisiin
sijallemme
avaruuteen.