Surumielisyyteen taipuva yhteiskuntakriitikko

Pentti Saaritsan runot ovat loputonta kommunikointia runon puhujan minän ja maailman välillä. Runo lähtee usein liikkeelle puhujan havainnoista, kun hän runollaan kommentoi asioita tai esineitä, joita näkee. Maailma rakentuu havainnon kautta: ilman havaitsijaa ei havaittavaa kohdetta ole. Saaritsa itse onkin korostanut runoilijan sanallista, kuvallista ja käsitteellistä assosiaatioherkkyyttä: runoilijalla täytyy olla kyky nähdä asioita ja yhteyksiä niiden välillä ensikertalaisesti, yllättävästi. Lähtökohta runoissa on hyvin subjektiivinen: keskeisellä sijalla on aina minä, jonka suhde maailmaan pääsee usein teemaattiseen keskiöön. Äärimmäisestä individualistisuudestaan huolimatta runojen puhuja ei siis ole erillään ympäristöstään. Runoissa korostuu usein oleminen maailmassa ja tarkemmin yhteiskunnassa tai luonnossa. Runot ovat hyvin ulospäinsuuntautuneita.

Pentti Saaritsan esikoiskokoelma Pakenevat merkit ilmestyi vuonna 1965. Teos sisältää lukuisia proosarunoja. Jo varhaiset runot liikkuvat temaattisesti olemisessa nykyhetkessä ja muistoissa. Verrattuna Saaritsan myöhempään tuotantoon, on varhaisimpien runojen rakenne hyvin hajanainen. Jo seuraavissa kokoelmissa Huomenna muistan paremmin (1966) ja Varmuus kerrallaan (1967) rakenne eheytyy ja runojen ajatus selkiytyy tehden runoista samalla helpommin tavoitettavia. Pysyväksi piirteeksi Saaritsan lyriikkaan jää kuitenkin rosoisuus, joka saattaa ilmetä siloisen runon keskeyttävänä ristiriitaisuutena tai surrealistista lähenevänä kuvana, joka sulautuu alun harmoniaan:

”Marras-joulukuun vaihteessa joskus / puolipilvisinä aamupäivinä Suomessa / ilmaantuu lakattujen puuesineiden pinnalle / varovaisina päästöinä erinomaista / n.300 vuotta vanhaa / hollantilaista valoa.”
(Maailmaa köyhempi, 1988).

60-luvun lopulla Saaritsan runojen pysyviksi teemoiksi vakiintuivat olemassaolon tapa ja kohtaamiset: milloin aikakauden Euroopan, milloin lapsessa näkyvän tulevaisuuden, milloin maksettujen sotakorvausten jälkeisessä huumassa kohoavan kaupungin kanssa.

70-luvun kuluessa Saaritsan runot tiivistyivät ja pelkistyivät aforistista muotoa kohti. Vuosikymmenen alussa ilmestyvät myös vasemmistolaisen runoilijan selkeimmin poliittiset kokoelmat Jäsenkirjan lisälehdet (1971) ja Syksyn runot (1973). Poliittisimmillaan Saaritsa on ehdoton ja hyvin iskevä:
”Toverit, varokaa, / katsokaa vähän / mistä aplodit tulevat.” (Syksyn runot)
Runot eivät kuitenkaan milloinkaan puhu vain massojen ja yhteiskunnan suulla, vaan yksilön ääni ja kokemusmaailma erottuu tekstistä:
”kiertelevät vaanien / tärkeitä asioita, / kiihtyvät hiljaa illan mittaan / alkavat kuiskia / ja yli kaiken pelkäävät tulevansa ymmärretyiksi / oikein.”
(Jäsenkirjan lisälehdet, 1971).

Vuonna 1976 ilmestyi kokoelma Tritonus, jossa Saaritsan tyyli näkyi jo varsin pitkälle kehittyneenä. Myöhemmissä runoissa suuret muutokset ovat olleet lähinnä sisällöllisiä. Runojen tavallisesti vapaa mitta ja selkeä rytmi, tiiviit, konkreettiset kuvat ja toistuvat symbolit kuten suu tai huulet ja silmät esiintyvät Tritonus-kokoelmassa jo yhtä varmasti kuin Saaritsan koko myöhemmässä tuotannossa. Runot kulkevat yhä kauemmas proosasta ja vakiintuvat kuvaamaan konkreettisesti havaittua maailmaa, joka kätkee abstraktit kuvat helposti lähestyttävän pintarakenteen alle. Maailman kuvaus on tyyliltään tasaista arkisen lyyristä kuvailua, johon juhlatyylin käyttö tai hallittu mitallisuus luo poikkeavuutta. Tavanomaisia ilmiöitä yhdistellään usein Saaritsan mainitseman ensikertalaisesti. Tavoitettuaan muodollisen yhtenäisyyden 70-luvun puolessavälissä alkaa Saaritsan tuotanto yhä enemmän rakentaa kokonaisuutta, johon yksittäiset teokset liittyvät osina.

1980-luvulla Pentti Saaritsalta julkaistiin viisi kokoelmaa ja yksi valikoima jo julkaistuista runoista. Kokoelmissa Virtaava seinä (1984), Taivaan ja maan ero (1985) ja Maailmaa köyhempi (1988) kuuluu selvästi vanhenevan miehen ääni: ajoittain kuristavaksi ahdistukseksi tiivistyvää surumielisyyttä luovat luopumisen teema ja seuraavan sukupolven tieltä väistymisen pakko:

”Niin moni ovi / jo mennyt kiinni, takana ja edessä / enimmät takana, rakkaimmat, / ne, joista piti astua parempaan maailmaan / lujempiin illuusioihin, kestävämpiin kesiin”,
”Minä yritän oppia iloitsemaan / luopumisen ajatuksesta, ja parasta runoani / kirjoitan ikäni kaiken”
(Maailmaa köyhempi, 1988).

Vuosikymmentä myöhemmin runoista kuuluu ääni, johon pettymys on jättänyt ärtyisyyden. Vuonna 1995 ilmestyneessä Oltava on -kokoelmassa Saaritsa kuvaa maailmaa, jossa runoilija katselee edessään rappiolliseksi paljastunutta, ihanteetonta yhteiskuntaa. Kuin itseään lohduttaakseen hän vielä yrittää:
”On portaat ja nousu / ja syntyminen. / On valo ja vesi ja taivaanranta / ja muisti ja paluun laulu. / On. Oltava.” Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1999 ilmestyneessä kokoelmassa Elävän mieli on turhautuminen syventynyt:
”Ei anna enää rauhassa hengähtää / millenium.”

Runot ovat muodoltaan vakiintuneet säkeistöttömiksi kokonaisuuksiksi. Harvoin yksittäisellä runolla on nimi, ja runot tuntuvatkin kuuluvan yhteen, olevan lukuja samasta kirjasta. Runojen kuvasto on yhä usein luonnosta: sitä rakentavat maailman pinta, tuuli, vedet, kalat ja linnut ja toisaalta rakennetun ympäristön osat: puistot, talot, kaupunki samoin kuin kulttuurin osat: tekniikka, yliopisto, virtuaalitodellisuus. Runot puhuvat oman aikansa lukijalle tutusta maailmasta, mikä tekee niiden lähestymisen helpoksi. Myös vakiintunut muoto saa lukijan pian tuntemaan olonsa kotoisaksi. Näkökulma on kuitenkin osittain menneisyydessä: puhuja elää ”kohmelon kolmatta tasauspäivää”, elämä on ollut juovuttavaa viimeksi kauan sitten.

Omien kokoelmiensa lisäksi Pentti Saaritsa on tehnyt suomenkielisen kirjallisuuden kannalta huomattavan elämäntyön kääntäjänä. Hän on kääntänyt etenkin latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta, jonka tuntija hän on. Viime vuosien merkittäviä lyriikan käännöksiä ovat olleet suomennosvalikoima Salaperäinen seurue (1997), Jorge Luis Borgesin Peilin edessä ja takana (1998), Pier Paolo Pasolinin Tuhkan laulaja (1999) ja Fernando Pessoan En minä aina ole sama (2001).

Saaritsa sai vuonna 1999 Suomen kulttuurirahaston palkinnon ja vuonna 2000 Suomen lukiot palkitsivat hänet Nuori Aleksis Kivi -palkinnolla. Käännöstyöstään Saaritsa palkittiin Yleisradion Kääntäjäkarhu-palkinnolla vuonna 2001.

Salla Karvanen