SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

MIRKKA REKOLA Mirkka Rekola (s. 1931) on kirjoittanut runoja, aforismeja, esseitä. Hän on vaikeana pidetty lyyrikko, saanut lukijoita vasta 1990-luvulla.
MINÄN JA SINÄN PARADOKSI
MINÄN JA SINÄN PARADOKSI 

Mirkka Rekola (s. 1931) on modernisti, jonka 1950-luvulta alkanut laaja tuotanto muodostaa yhtenäisen linjan. Hänen runoissaan liikutaan enimmäkseen kaupunkimiljöössä, rannoilla ja kaduilla, mutta olennaisimpaan osaan niissä kohoaa ihminen.

Se, että Rekolan lyriikkaa on toisinaan pidetty vaikeana, johtunee ilmaisun äärimmäisestä tiiviydestä ja monimerkityksisyydestä. Yksinkertaiselta vaikuttavan ilmauksen voi lukea monilla tavoin. Yhdessä hänen tunnetuimmista runoistaan sanotaan: ”Minä rakastan sinua, / minä sanon sen kaikille.” Yksityinen rakkaudentunnustus koskee myös jokaista muuta, kaikkia lähimmäisiä. Runoilija saa huomion kiinnittymään kieleen leikittelemällä sen kanssa ja rikkomalla sen rajoja. Monimerkityksisyys johtaa paradokseihin, mutta ne ovat näennäisiä: eri tulkintamahdollisuudet eivät tasa-arvoisiksi jäädessään sulje toisiaan pois, vaan runot horjuttavat oppositioita ja dualismeja.

Vastapainona ”vaikeudelle” Rekolan runot ovat usein lyhyitä, muutaman säkeen pituisia, ja rakenteeltaan selkeitä. Runojen kieli on klassisen puhdasta, mutta ei poikkea arkisesta puheesta. Runot lähtevät usein liikkeelle konkreettisesta havainnosta, mutta laajenevat käsittelemään abstraktimpia teemoja. Maailma avautuu runoissa sekä sisään- että ulospäin, eivätkä nämä suunnat osoittaudu lopulta vastakkaisiksi. Rekola on sanonut: ”Vaikuttaa siltä, ettei minulla ole paljonkaan hyötyä fantasiastani, todellisuus on vähintään yhtä mielikuvituksellinen. Se tarvitsee vain keksiä. Mutta siihen ei sitten tarvitse keksiä mitään.”

Lyyrinen minä on Rekolan runoissa harvoin täysin yksin. Minä saa tasaveroiseksi kumppanikseen sinän. Siellä missä minä on, on myös sinä. Persoonat eivät näyttäydy pelkästään erillisinä, vaan runot koettelevat subjektin ja objektin rajoja. Minä ja sinä saattavat olla toisilleen vieraita ja poissa, mutta välillä niiden välinen yhteys voi laajeta ykseydeksi.

Inhimillisyys on Rekolan runojen kantava voima. Niissä jopa luonto kuvataan metaforisesti ihmisen kautta, suhteessa ihmiseen. Yhteiskunnallisesti tai feministisesti runoja on vaikea tulkita, jos haluaa tehdä niille oikeutta. Runoilija saikin osakseen runsaasti kritiikkiä epäpoliittisuudestaan kannanottoa vaativilla 1960-70-luvuilla. Hienoista ja omaleimaista yhteiskuntakritiikkiä ja ironiaa voi löytää vain rivien välistä, eikä se silloinkaan ole huomion keskipisteenä.

Rekolaa pidetään myös suomalaisen aforismin uudistajana. Toisinaan hänen tuotannossaan ei voikaan tehdä selvää eroa runon, proosarunon ja aforismin välillä. Kirjailija rakentaa läpi tuotantonsa aivan omanlaistaan filosofiaa. Häntä on kutsuttu visiorunoilijaksi ja empiiriseksi mystikoksi, joka kuvaa sisäistä näkyään konkreettisen havainnon takana. Myös kristinuskon vaikutteita on runojen ajatussisällöissä ja symboliikassa helppo havaita. Rekola ei anna valmiita totuuksia vaan kyseenalaistaa, mutta niin että hän osoittaa eroavaisuuksien sijasta yhteneväisyyksiä ja kaltaisuuksia niin kielessä kuin kuvattujen ilmiöiden välillä.

Suvi Vihavainen

Vedessä palaa (1954), Tunnit (1957), Syksy muuttaa linnut (1961), Ilo ja epäsymmetria (1965), Anna päivän olla kaikki (1968), Muistikirja (1969), Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (1972), Tuulen viime vuosi (1974), Kohtaamispaikka vuosi (1977), Maailmat lumen vesistöissä (1978), Runot 1954-1978 (1979), Kuutamourakka (1981), Puun syleilemällä (1983), Silmänkantama (1984), Tuoreessa muistissa kevät (1987), Maskuja (1987), Kuka lukee kanssasi (1990), Maa ilmaan heitetty (1995), Taivas päivystää (1996), Virran molemmin puolin (1997), Muistinavaruus (esseitä, 2000), 88 poems (2000), Valekuun reitti (2004), Vesi on maailman muisti (2007), Esittävästä todellisuudesta (esseitä, 2007)


Portaissa aina toinen

Pysähdyin näyteikkunain rivissä

Monesti näin hänen seisovan puun...

Hissi pysähtynyt johonkin kerrok...

Muutto unesta uneen

Kaikki oli kääntynyt ylösalaisin

Vuodet katson tästä yli

Mikä pyöreä varis

Vihreä hämärä silmissä

Kauan sitten minä tulin kirkosta

Keinuu järvi, keinuu metsä

Miekalla

Huoneessa

Näkyi valkoinen kivi

Kun maailma on täynnä muistini...

Ettenkö tunne vihaa

Kuljetat tätä koteloa

(La Dame à la Licorne)

Tätä on muuten mahdoton kuvata

Meri nostaa sinut pystyyn

Pidä huoli ihmisistä