Hän istuu kahvilan tuolissa puvussaan kaikki meren värit
kun ohikiitävän auton valopylväs saavuttaa hänet
peilin reunaa liukuvien kaltevien kirjainten nopeudella
hetkenä, jolloin pääni kohoaa lautasen viisareiden viereltä 
nuokkuvana kuin ranunculus:

harmaa: älä toivo
lehtivihreä: ihmeitä vastaanotetaan
taivaan asuurinsini: katso minua -

Kellon lasi on auki,
lintu lentänyt tiehensä tunnit nokassaan.
Mitä minä täällä teen,
ja miksi valitsit juuri tämän kohtaamisemme ajankohdan,
ja missä ovat minun kasvoni,
kasvoni - missä? Ja mitä on menneisyys
(työtä, tarjoilija nyökkää ja käärii kolikot taskuunsa)

sulaneiden kellotaulujen baabeli?

Ja ihme tapahtuu: hän lähettää minulle lennossa silmiensä terät
jotka on omin käsin vuollut lapis lasulista.

Sillä lintu ei ole kamerassa vaan katseessa,
ja mitä on aika, näen hänen katoavan jossakussa toisessa
joka on kauniimpi, (ah niin paljon kauniimpi),
eikä häntä enää ole, tuolia ei enää ole,
hän on onnellinen ilman ruumistaan
ja valmistautuu palaamaan ensimmäiseen olomuotoonsa:

pienet meritähdet värisevät hänen silmäluomillaan
ennen kuin loiskahtavat takaisin osterikeittoon

kahvilan tuolissa hän on muuttuva hapeksi ja vedyksi jälleen.