Henry Vaughan (1621/2-1695)

Pitkät ajat heräsin pimennetyssä huoneessa tietämättä
oliko kaihdinten toisella puolen päivä vai yö. Nousin vuoteesta
ja kävelin lattian yli vain pistäytyäkseni verhon takana
tai tunkeakseni suuhuni satunnaisen leipäpalan.
Nukuin. Uneni olivat syviä ja merkityksettömiä.

Kun avasin silmäni, oli sängyn viereen tuotu tarjotin.
Viini kimmelsi nystyräjalkaisessa maljassa.
Sitruunan kuoret putosivat spiraaleina maahan.
Kynttilä suli ruokaliinalle.
Kalan kylkeen oli isketty paksu veitsi.
(Tämä taideteos, joka tuoksui ja maistui ihmeelliseltä ja eli - kuin ensimmäistä kertaa,
minulle - joka luetteloiden mukaan sai jälkiviisaan nimen Stilleben
tai nature morte, oli aamiaiseni.)

Kuten silloin, istun vuoteessa ja kirjoitan.
Oli kevättalvi. Olin toipilaana elämältä.
Melankolia, illa heroica, joka saapuu juhlien jälkeen
kun vieraat ovat lähteneet ja ruoantähteet korjattu pois
- kun pöydällä on tarjota epäjärjestys, ei muuta - ei viivähtänyt;
tuli jäädäkseen. Niin uskoin, ja ajattelin näin, kielikuvin,
itseäni lohduttaakseni.

Rakkaus vanhentaa, sanotaan. Olin siis rakkaudessa vanhempi
ja (palatakseni) toipilaana elämältä ensimmäistä kertaa.
Voi nuoruutta, jonka täytyy kärsiä ja kasvaa!
Ja kuitenkin valo meissä kääntyy kohti valoa,
tunnistaa epäröimättä sen mikä on valon tiellä ja luo varjonsa meihin.
Katsoin, ja näin saman minkä mystikot näkevät: rajattomuuden.
Sen edessä pienet lepattavat kasvosi.
Mirabile visu.
Ja sen jälkeen, mykkyys.

En ollut mystikko. Päätin siirtää merkitysten ja havaintojen kirjaamisen 
lähemmäs tulevaisuutta (jonka reuna sivumennen sanoen oli venyvä käsite).
Nousin ja lukitsin oven. Kadulla puin päälleni yhden ylimääräisen takin.

Jätin vuoteen niin kuin kuoleva jättää sen yöllä.
Vuodevaatteet pidättivät lämpöni ja valmistivat siitä öljyä
ja joskus, aikojen päästä
(kun sekunnin mitta on jo poistettu museon lasivitriinistä)
tulee ihminen lamppu otsallaan,
pää polvien välissä omiin jalanjälkiinsä kompastellen
ja hakkaa irti pienen korvan muotoisen ammoniitin.
Hän pudottaa sen säkkiinsä muiden kivettyneiden ruumiinosien joukkoon
(miksi ei?) ja livahtaa pensaistoon kuin lisko.
Ja elämä menee eteenpäin: vuodet vierivät kaupungin yli,
katedraali sortuu ja rakennetaan taas.
Aika täyttää astian ja särkee sen, täyttää ja särkee...
- Näin kävelin utuisessa aamuhämärässä ja pidin seuraa itselleni.

Saavuin kahvihuoneeseen auringon nousun jälkeen.
Asetit kalisivat esiliinoissa, lattiaa hangattiin, kissaa nau´utettiin,
käskyjä huudettiin keittiöstä takapihalle.
Vedin tuolini ikkunan ääreen ja nautin vihlovasta päivänvalosta,
ohi matelevista proomuista,
lapsista jotka hyppelivät katua ylös alas kukkopillit suussa,
keskusteluista, jotka keräytyivät ilmaan pieniksi vesihöyrypilviksi
ja hajosivat pian sen jälkeen kun asianosaiset olivat poistuneet.


Pöydällä oli kimppu tulppaaneja: täplikkäitä ja mustajuovaisia.
- Tämänvuotinen tulipomania on ollut ennenäkemätön, ajattelin
kun näin päiden kumartuvan yhteen kadulla ja kuiskuttelevan vilkkaasti,
hullu pääsee rahoistaan vähemmälläkin.
Huhuttiin että oli valmistunut uusi lajike, jonka edessä
- ja pankkiirien pöytien edessä - kaunein kaikista, 
hentoinen taivaansininen, joutuisi polvistumaan.
(”Sarvet” oli sana jota toisteltiin uhkarohkeasti, melkeinpä ahnehtien
Hänen kunnianarvoisuutensa jyhkeiden pilvien helmoja hipovien
ikkunoiden alla.)

Join kahvini ja kävelin takaisin huoneeseeni.
Kun avasin oven, kylpivät sipulit pöydällä valolammikossa.
Ihmeekseni pisti yhdestä esiin vihreä itu. Kuoret rapisivat
kun otin sen käteeni ja painoin nenäni kiinni versoon.

Olin työntänyt inhoten syrjään kulhon, joka kerta toisensa jälkeen
laskettiin syliini. Sipulikeitto oli ainut ravinto jota mahani sieti,
mutta suuni oli toista mieltä, se sanoi että maku oli kelvoton -
hinta joka täytyy maksaa, ajattelin, kun muuttaa toiseen kaupunkiin
ja syö toisten kasvattamaa ruokaa!

Mutta olin väärässä.
Sipulit olivat tulppaaneja.
Kaupunki tarjosi - ohimenevästi - kauniit kasvonsa.
Eikä rakkaus ollut turha, miten yksinäiseltä se näyttikään
kadulla lasi-ikkunoiden varjoja vasten: selin ruutuun, peilejä paossa,
mutta kaivaten etsimässä silmästä pupillaa, omaa kuvaansa.
Katsoin valossa keinahtelevaa kirpeää monumenttia
ja tunsin haavan umpeutuvan. 

Vedin verhot sivuun,
ja siellä, vihreänkirjavan lasin takana,
häikäisevänä,
oli 20. vuosisata.