Kuuluuko tämä sinne perälle asti, hmm?
Olenko puhunut kyllin kovaa?
Siitäkin, kuinka puun alle nukahtaneen neron päähän
putosi oivallus
pahan tiedon oksalta.
Olenko muistanut puhua leivän hinnasta
ja merestä, joka viimeisenä vielä suutelee maan helmaa,
sen rapautuvaa poskea, meri,
viisaampi vuodenaika.

Vai olemmeko yhä lasketelleet auringonlaskun rataa,
niin pimeää jo, kaikki materia kelluu
mustan ilman pinnalla.
Seinät äkkiä kevyitä ja läsnä
kuin kiteytyneet varjot.

Olenko muistanut puhua, kiertelemättä?
Vai olenko kiertänyt oman ytimeni ympäri
uudelleen ja uudelleen, porannut mielen mentävän kuilun
tähän mystiseen kamaraan.
Tänne pohjalle taivas näkyy pienenä kuin suden silmä,
kylmänä kuin messinkinappi.

Kutsukaa tätä miksi haluatte!
(tristis est anima mea)