Hän nousi junaan, joka ei ollut vertauskuva vaan julkinen liikenneväline, ja oliko hänkään hän vai minä, lopulta?
Kaupunki oli sekoittanut hänen ajatuksensa ja luonnollisen rytminsä, joka ehkä olikin verkkaisempi kuin hän halusi itsekään tunnustaa. Kaupungissa oli monta asemaa ja vielä useampia lähtöön ponnistavia junia.
Häntä epäilytti ja hermostuti.
Virhemahdollisuuksia oli jälleen laskematon määrä.
Tällaisetkin ovat hänen ominaisuuksiaan.

Vaunu oli kaksikerroksinen, ranskalainen. Alakerroksessa istui hälisevä lapsijoukko: likinäköinen pikkutyttö, jotenkin tutunoloinen, kuin jossain valokuvassa, joka on otettu jonkin auschwitzin asemalaiturilla, kolmas vasemmalta, muistattehan. Muistattehan? Oli myös hontelo poika kasvoillaan huolia ja harmaata. Oliko hän vastuussa? Kaksi pulleata neekeripoikaa. Ja ryhmän pienimmällä vihreä päällystakki sekä une baguette, jonka välistä kinkkuviipale yhtenään putoili vaunun lattialle.
Hän nousi toiseen kerrokseen. Täällä istui kolme mustaa muslimia sekä Baudelairea lukeva läpikotaisin tyylikäs nainen, jolla oli huonoa, näppyläistä ihoa ohimolla.

Hän: Suurin vikani? Ehkä se on tämä kuriton pelko. Ihmisten seurassa minusta on moneksi. Katselen itseäni, kuuntelen puheitani, moitin asenteitani ja juomatapojani. Ihmiset katsovat minua katsomassa itseäni ja he huomaavat pelon, joka seuraa minua väljän vaatteen tavoin.
He laskevat katseensa.
He poistuvat puolikkaita lauseita tapaillen.

Nainen: Kauneus tarkoittaa kontrasteja ja tyhjää tilaa sellaisten lauseiden välissä, jotka on laadittu bona fide. Mutta lähdön ja saapumisen välissä on tonni aikaa, joka putoaa kilon punnuksina väsyneen matkustajan varpaille. Puhdasta olemista ei ole. On vain lähtöjä, saapumisia ja tyhjiä tiloja.

Kolme mustaa muslimia: Kassissa meillä on vettä, leipää ja oleskeluluvat. Me syömme, me juomme, me aiomme vaihtaa muutaman lauseen.
Me olemme.