SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

LAURI OTONKOSKI (s. 1959) on kulttuurin monitoimimies: runoilija, muusikko, esseisti ja musiikkikriitikko. Hän on julkaissut seitsemän runoteosta, lastenkirjan sekä esseitä. Otonkosken runoissa havainto on aihe. Maailman annetaan virrata aistien ja tajunnan lävitse. Ironiset reunahuomautukset maustavat yksityistä kokemusta. Otonkoski on saanut Nuori Suomi –palkinnon vuonna 1995, Yleisradion Tanssiva Karhu –palkinnon vuonna 1996, Pekkas-palkinnon vuonna 1999 ja Kirkkotaiteen Engel-palkinnon vuonna 2001.
IHMISENÄ OLEMISEN KIPEYS
Olemista 

Hän nousi junaan, joka ei ollut vertauskuva vaan julkinen liikenneväline, ja oliko hänkään hän vai minä, lopulta?
Kaupunki oli sekoittanut hänen ajatuksensa ja luonnollisen rytminsä, joka ehkä olikin verkkaisempi kuin hän halusi itsekään tunnustaa. Kaupungissa oli monta asemaa ja vielä useampia lähtöön ponnistavia junia.
Häntä epäilytti ja hermostuti.
Virhemahdollisuuksia oli jälleen laskematon määrä.
Tällaisetkin ovat hänen ominaisuuksiaan.

Vaunu oli kaksikerroksinen, ranskalainen. Alakerroksessa istui hälisevä lapsijoukko: likinäköinen pikkutyttö, jotenkin tutunoloinen, kuin jossain valokuvassa, joka on otettu jonkin auschwitzin asemalaiturilla, kolmas vasemmalta, muistattehan. Muistattehan? Oli myös hontelo poika kasvoillaan huolia ja harmaata. Oliko hän vastuussa? Kaksi pulleata neekeripoikaa. Ja ryhmän pienimmällä vihreä päällystakki sekä une baguette, jonka välistä kinkkuviipale yhtenään putoili vaunun lattialle.
Hän nousi toiseen kerrokseen. Täällä istui kolme mustaa muslimia sekä Baudelairea lukeva läpikotaisin tyylikäs nainen, jolla oli huonoa, näppyläistä ihoa ohimolla.

Hän: Suurin vikani? Ehkä se on tämä kuriton pelko. Ihmisten seurassa minusta on moneksi. Katselen itseäni, kuuntelen puheitani, moitin asenteitani ja juomatapojani. Ihmiset katsovat minua katsomassa itseäni ja he huomaavat pelon, joka seuraa minua väljän vaatteen tavoin.
He laskevat katseensa.
He poistuvat puolikkaita lauseita tapaillen.

Nainen: Kauneus tarkoittaa kontrasteja ja tyhjää tilaa sellaisten lauseiden välissä, jotka on laadittu bona fide. Mutta lähdön ja saapumisen välissä on tonni aikaa, joka putoaa kilon punnuksina väsyneen matkustajan varpaille. Puhdasta olemista ei ole. On vain lähtöjä, saapumisia ja tyhjiä tiloja.

Kolme mustaa muslimia: Kassissa meillä on vettä, leipää ja oleskeluluvat. Me syömme, me juomme, me aiomme vaihtaa muutaman lauseen.
Me olemme.


Ja elämä jatkui, se jatkui

Elokuussa pilvet komeita kuin...

Aamuisin alamme köyhyydestä

Se on jotain

Credo

Sonatiini

Kolme auringonlaskua

Paossa

Toista maata

Olemista

Akvedukti

Kaikki linnut muuttivat

Maailmassa ei ole

Maailmassa ei ole enää

Kuuluuko tämä sinne

Molemmat säkeistöt

Tuokiontäysi

Yrttiviisautta

Lämmön muoto

Jokaiselle teistä

Viisi

Korvan kävelystä

Mutta

Kolmannesta

Kukkulan luotsi

Kenties

Liian lähellä

JOS KÄSILTÄ KYSYT

Ei-toivotut

Loru

37 sanaa, joita yksikään jumala...

Milloin?

Hiekalle rakennettu

Toscanalainen vertikaali

Runo