Electric Verses

Etusivu : Lauri Otonkoski

Lauri Otonkoski

Lauri Otonkoski

Lauri Otonkoski (s. 1959) on kulttuurin monitoimimies: runoilija, muusikko, esseisti ja musiikkikriitikko. Hän on julkaissut seitsemän runoteosta, lastenkirjan sekä esseitä. Otonkosken runoissa havainto on aihe. Maailman annetaan virrata aistien ja tajunnan lävitse. Ironiset reunahuomautukset maustavat yksityistä kokemusta. Otonkoski on saanut Nuori Suomi –palkinnon vuonna 1995, Yleisradion Tanssiva Karhu –palkinnon vuonna 1996, Pekkas-palkinnon vuonna 1999 ja Kirkkotaiteen Engel-palkinnon vuonna 2001.


IHMISENÄ OLEMISEN KIPEYS

Ja elämä jatkui, se jatkui kuin outo fuuga, silmille valahtanut kaksihaarainen
polku
kieltämässä yksinkertaisia kysymyksiä.
Monesko kesä,
kysyn joulukuussa,
kun huone on korkea, kaakeliuuni, muurattuna
nostalgisena lauseena kertomassa toisenlaisten olojen lämmöstä,
risteysasemana missä maailman kaikki sanat
keksivät hiljaisuuden komparatiivin, sen
joka tarkoittaa.
Kurottaisinko vielä parin samean säkeistön yli nähdäkseni tarkemmin,
mutta silmä taikoo taas perspektiiviin
keskiajan likistetyn sielun.
Jää vain moniaistinen jano, kylmä tutkielma lauseista;
luista.

                                                                       Niin, vaikka puhuminen
       on kuin yrittäisi kymmenellä sormella hallita satakielistä kitaraa.

Vaikka sanoiksi
naamioidut tarinat eivät enää pysty
tähän virtuaaliuniinsa uponneeseen aikaan.
Vaikka päivin, öin,
sama hämärä kulkee mannerjäänä yli kaupungin.

Kuitenkin
ajattelen jotain, kädet nyrkissä,
kun tulen puiston reunaan.
Se puisto on vain kaupungista viilletty palsta
metsän hyräilevää nostalgiaa.
Puun juurella koira korvissaan se ilme kun ikiliikkujaa keksitään.
Puun kainalossa
ääntelee kolme ostettua vokaalia,
ja on ilmassa muutakin
talveen törmänneen siivekkään
silmistä purkautuvaa siimaa.

Jouluaamu ja maatuvan vuoden ääni:
näinkin voi saapua viidenteen vuodenaikaan.
Ja puiston reunoilla hämärään nojaten kirkko,
kirjasto ja mielisairaala:
niin; vain kapakkaa vaille koko elämä.
Se äänetön puisto, se jouluton koira
ja äkkiä niin vetoisa aamu.
Kuin maailman takaovi olisi jäänyt raolleen,
kun kumarana kysymysmerkkinä
minä kuljetan kasvoni siitä ovesta:

Minkä ilmeen takaa tänään
voisi kieltää kirjoitetun historian?
Mikä suuri soitin
tänäänkin kulkee halki taivaankannen
ja toistaa käsittämättömän asteikon?

Miten muistojen puulla tänäänkin on tähti latvassaan,
vaikka juurien tuotantoketju
jo suhdanteita sitten saneerattiin?

Mutta ovi on edelleen auki ja kiinni,
se on pyöröovi,
lasia ja puuta ja liikettä kuin muisti,
tai unien oikku.
Ja taas on siinä puisto
ja puiston aamun reuna,
mutta tulen nyt suunnasta,
jota ei voi enää kuvata.
Niin monen
hyvän ja pahan tiedon lähettinä
menen pilvien alta,
joulua ja vuosituhatta kohti.
Sata mustaa täplää
nokisella hangella, alkuseurakunta
räpylät jäässä
sen hyytyneen maiseman käytävällä.
Kysymättä, laulamatta.
Minäkö,
vai joku ennustettu tahto
heittää kivellä sitä viatonta sorsien seurakuntaa.
Sitä karkuun räpistelevää ammattiliittoa.
Mutta annoinhan kivelle nimen Luukas
ja siis tiedän,
että teko oli järjetön,
mutta luonteeltaan apostolinen.

Ja vihdoin, kivi puhdistettuna,
Luukas
vedestä, sorasta
ja kaikista tulkinnoista kuurattuna,
joulun evankelista taskussani,
olen totisesti tuulen ja sateen kanssa samaa mieltä.

”Sinä silmätön, siivetön kivi,
miksi sinä kutsut syntiseksi häntä,
joka kyynelillään kostutti Jeesuksen jalat,
hiuksillaan kuivasi
ja viimein tuoksuöljyllään voiteli.”

”Ehkei sen syntisen ammatti ollutkaan terveellinen,
mutta vanha se oli
ja luonteeltaan armollinen.
Jos hän vaalikin vain rakkauden kalpeinta viipaletta,
niin viipaletta kuitenkin.”

”Se syntiseksikin mainittu tiesi,
että puhumiseen tarvitaan vain silmät.
Koskettamiseen ihon sileyttä
ja silaus toisen ihoa.”

Mutta kaiken tietävä Luukas, minun taskussani,
muistaa taas,
että kiven ainoa taito on sen painavuus.
Ja se lehahtaisi takaisin lentoon
toistamatta viittä teesiään:

1. Jos et tiedä millä aistilla tänään koputtaisit labyrintin ovea,
olet jo puhumisen kynnyksellä.

2. Jos et muista, että pääsiäinen näkee joulun,
olet läksysi laistanut.

3. Jos kosketat, kosketa kokonaan.

4. Jos sanot, sano kaikki, ja ääneen.

5. Jos et ymmärrä minkä hauraan materian selkään
tänään piirtäisit kysymystesi sydänviivan, olet jo monta pistelevää hiljaisuutta rikkaampi.

Se sururyhtinen koira on jo mennyt polkujaan,
kivi on taas kivi,

   eikä mikään ovi ole enää auki eikä kiinni.

Ja nyt niin kuin silloin,
marraskuu oli kuoleman kuu,
mutta marraskuun jälkeen tuli joulukuu,

                                 ja joulu,

             ja elämä jatkui,

se jatkui kuin outo fuuga….

Kokoelmasta Ahava, 1998.

  • Ja elämä jatkui, se jatkui
  • Elokuussa pilvet komeita kuin…
  • Aamuisin alamme köyhyydestä
  • Se on jotain
  • Credo
  • Sonatiini
  • Kolme auringonlaskua
  • Paossa
  • Toista maata
  • Olemista
  • Akvedukti
  • Kaikki linnut muuttivat
  • Maailmassa ei ole
  • Maailmassa ei ole enää
  • Kuuluuko tämä sinne
  • Molemmat säkeistöt
  • Tuokiontäysi
  • Yrttiviisautta
  • Lämmön muoto
  • Jokaiselle teistä
  • Viisi
  • Korvan kävelystä
  • Mutta
  • Kolmannesta
  • Kukkulan luotsi
  • Kenties
  • Liian lähellä
  • JOS KÄSILTÄ KYSYT
  • Ei-toivotut
  • Loru
  • 37 sanaa, joita yksikään jumala…
  • Milloin?
  • Hiekalle rakennettu
  • Toscanalainen vertikaali
  • Runo