Ja elämä jatkui, se jatkui kuin outo fuuga, silmille valahtanut kaksihaarainen
                                    polku
                 kieltämässä yksinkertaisia kysymyksiä.
Monesko kesä,
                       kysyn joulukuussa,
kun huone on korkea, kaakeliuuni, muurattuna
                      nostalgisena lauseena kertomassa toisenlaisten olojen lämmöstä,
           risteysasemana missä maailman kaikki sanat
                      keksivät hiljaisuuden komparatiivin, sen
                                 joka tarkoittaa.
Kurottaisinko vielä parin samean säkeistön yli nähdäkseni tarkemmin,
   mutta silmä taikoo taas perspektiiviin
           keskiajan likistetyn sielun.
   Jää vain moniaistinen jano, kylmä tutkielma lauseista;
                                  luista.

                                                                           Niin, vaikka puhuminen
           on kuin yrittäisi kymmenellä sormella hallita satakielistä kitaraa.
Vaikka sanoiksi 
        naamioidut tarinat eivät enää pysty
            tähän virtuaaliuniinsa uponneeseen aikaan.
Vaikka päivin, öin, 
           sama hämärä kulkee mannerjäänä yli kaupungin.

Kuitenkin
           ajattelen jotain, kädet nyrkissä,
                       kun tulen puiston reunaan.
Se puisto on vain kaupungista viilletty palsta
                        metsän hyräilevää nostalgiaa.
Puun juurella koira korvissaan se ilme kun ikiliikkujaa keksitään.
Puun kainalossa
           ääntelee kolme ostettua vokaalia,
ja on ilmassa muutakin
           talveen törmänneen siivekkään
                                           silmistä purkautuvaa siimaa.

Jouluaamu ja maatuvan vuoden ääni:
                                                          näinkin voi saapua viidenteen vuodenaikaan.
Ja puiston reunoilla hämärään nojaten kirkko,
                    kirjasto ja mielisairaala:
niin; vain kapakkaa vaille koko elämä.
Se äänetön puisto, se jouluton koira
             ja äkkiä niin vetoisa aamu.
Kuin maailman takaovi olisi jäänyt raolleen,
                  kun kumarana kysymysmerkkinä 
                                                    minä kuljetan kasvoni siitä ovesta:

Minkä ilmeen takaa tänään
                                         voisi kieltää kirjoitetun historian?
Mikä suuri soitin
                         tänäänkin kulkee halki taivaankannen
                                ja toistaa käsittämättömän asteikon?

Miten muistojen puulla tänäänkin on tähti latvassaan,
vaikka juurien tuotantoketju
               jo suhdanteita sitten saneerattiin?

Mutta ovi on edelleen auki ja kiinni,
                       se on pyöröovi, 
lasia ja puuta ja liikettä kuin muisti,
                      tai unien oikku.
Ja taas on siinä puisto
                                   ja puiston aamun reuna,
           mutta tulen nyt suunnasta,
               jota ei voi enää kuvata.
Niin monen
                 hyvän ja pahan tiedon lähettinä
                           menen pilvien alta,
       joulua ja vuosituhatta kohti.
             Sata mustaa täplää
      nokisella hangella, alkuseurakunta
                               räpylät jäässä
                sen hyytyneen maiseman käytävällä.
Kysymättä, laulamatta.
Minäkö,
            vai joku ennustettu tahto
       heittää kivellä sitä viatonta sorsien seurakuntaa.
Sitä karkuun räpistelevää ammattiliittoa.
Mutta annoinhan kivelle nimen Luukas
                     ja siis tiedän,
että teko oli järjetön,
             mutta luonteeltaan apostolinen.

Ja vihdoin, kivi puhdistettuna,
                 Luukas 
         vedestä, sorasta 
ja kaikista tulkinnoista kuurattuna,
      joulun evankelista taskussani,
olen totisesti tuulen ja sateen kanssa samaa mieltä.

”Sinä silmätön, siivetön kivi, 
miksi sinä kutsut syntiseksi häntä,
joka kyynelillään kostutti Jeesuksen jalat,
hiuksillaan kuivasi
              ja viimein tuoksuöljyllään voiteli.”

”Ehkei sen syntisen ammatti ollutkaan terveellinen,
mutta vanha se oli 
                          ja luonteeltaan armollinen.
Jos hän vaalikin vain rakkauden kalpeinta viipaletta,
      niin viipaletta kuitenkin.”

”Se syntiseksikin mainittu tiesi,
että puhumiseen tarvitaan vain silmät.
Koskettamiseen ihon sileyttä 
                  ja silaus toisen ihoa.”

Mutta kaiken tietävä Luukas, minun taskussani,
muistaa taas,
että kiven ainoa taito on sen painavuus.
Ja se lehahtaisi takaisin lentoon
toistamatta viittä teesiään:

1. Jos et tiedä millä aistilla tänään koputtaisit labyrintin ovea, 
   olet jo puhumisen kynnyksellä.

2. Jos et muista, että pääsiäinen näkee joulun,
   olet läksysi laistanut.

3. Jos kosketat, kosketa kokonaan.

4. Jos sanot, sano kaikki, ja ääneen.

5. Jos et ymmärrä minkä hauraan materian selkään
   tänään piirtäisit kysymystesi sydänviivan,

   olet jo monta pistelevää hiljaisuutta rikkaampi.

Se sururyhtinen koira on jo mennyt polkujaan,
                              kivi on taas kivi,

       eikä mikään ovi ole enää auki eikä kiinni.

Ja nyt niin kuin silloin,
                      marraskuu oli kuoleman kuu,
      mutta marraskuun jälkeen tuli joulukuu,

                                     ja joulu,

                 ja elämä jatkui,
se jatkui kuin outo fuuga....