SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

LAURI OTONKOSKI (s. 1959) on kulttuurin monitoimimies: runoilija, muusikko, esseisti ja musiikkikriitikko. Hän on julkaissut seitsemän runoteosta, lastenkirjan sekä esseitä. Otonkosken runoissa havainto on aihe. Maailman annetaan virrata aistien ja tajunnan lävitse. Ironiset reunahuomautukset maustavat yksityistä kokemusta. Otonkoski on saanut Nuori Suomi –palkinnon vuonna 1995, Yleisradion Tanssiva Karhu –palkinnon vuonna 1996, Pekkas-palkinnon vuonna 1999 ja Kirkkotaiteen Engel-palkinnon vuonna 2001.
IHMISENÄ OLEMISEN KIPEYS
IHMISENÄ OLEMISEN KIPEYS 

Lauri Otonkoski on kirjallisessa ilmastossamme poikkeuksellinen epäpuhtaan runon viljelijä. Hänen ilmaisunsa on puhelevaa: vaikka hän polkaisee runonsa usein käyntiin ajatuksen voimalla, se sulautuu nopeasti kuvien ja mietteiden aallokoksi. Hänen assosioiva ja leikittelevä kielenkäyttönsä muistuttaa hetkittäin esimerkiksi Jouni Inkalan pitkään kerivää lausetta, mutta on rytmiltään suorastaan sävellettyä musiikkia ja luonteeltaan usein vikuroivaa ja lukijan loogista silmää pakenevaa. Otonkoski myös kirjoittaa hyvin monenlaista runoa: soivat säkeet uivat sulassa sovussa lyhyiden (miltei) aforismien, hakkaavien luettelorunojen ja ajoittain esseetä lähestyvien proosarunojen kanssa. Merkillepantavaa on tapa, jolla hän käyttää kirjallisia ja kultturelleja viittauksia: ne tanssivat tekstissä ikään kuin ohimennen eivätkä pilkkaa satunnaisen lukijan sivistyksen aukkoja. Otonkoski ei myöskään kaihda huumoria.
Tähänastisista seitsemästä runokokoelmasta Otonkosken tärkeimpänä voitaneen pitää Yleisradion Tanssiva Karhu -palkittua, Toscanassa syntynyttä Musta oli valkoinen -teosta (1995). Siinä loppuosan ”Mun lapsille”-runosarja kertoo kaipauksesta ja poissaolosta, joihin sisältyy kuitenkin lohtua ja lämmintä odotusta. Freskojen, katedraalien ja piazzan maisemissa kuin huomaamattomasti liikkuvien runojen teemat eivät sitä vastoin ole yksiselitteisiä, eivätkä ne anna tyhjentää itseään kertalukemalla. Runoista jää tunne, että on kokenut (tai peräti oppinut) jotain suurta, jolle ei kuitenkaan osaa antaa nimeä. Ihmisenä olemisen kipeys näyttäytyy kirpeässä ja humoristisessakin valossa. Eräässä runossa Otonkoski hyvin vastaansanomattomasti kertoo oman poetiikkansa peruskivistä jättäen mahdollisen arvostelijan hieman naurunalaiseksi. Ikkunasta katsominen on maailman ihmettelemistä, mutta runoilija tutkailee sitä pikemminkin sanojen lävitse ja lauseilla ratsastaen.
Kahdessa ensimmäisessä kokoelmassaan Mutta kukaan ei enää tiedä (1990) ja Harmaan koiran rondo (1992) Otonkoski hakee vielä ilmaisuaan, muutamista helmistä huolimatta. Lyhyissä runoissaan hän viiltää pieniä haavoja todellisuuteen mutta ompelee tikit saman tien jättäen kokemuksen (tarkoituksella?) hieman puolitiehen. Tosin jälkimmäisen kokoelman pitkässä nimikkorunossa avoimuus saa vallan ja maailma kielellistyy konkreettisesti. Näissä, kuten kaikissa kokoelmissaan, Otonkoski tuntuu puhuvan vähän kaikesta maan ja taivaan välillä, runojen sen kummemmin kietoutumatta tiettyjen selkeiden teemojen ympärille.
Paossa-kokoelma (1993) ei eroa huomattavasti aikaisemmista, joskin siinä on havaittavissa liikahdus hieman tietoisempaan ja sisäistyneempään puhetapaan, kuin seuraavaa teosta ennakoiden. Uutta ovat myös proosarunot sekä hienoinen kerronnallisuus, johon Otonkoski on saattanut saada vaikutteita Raymond Carver -suomennoksistaan (Rivi riviltä, lyönti lyönniltä, 1994, Otonkoski – Virtanen).
Ahava-kokoelman runojen (1998) yhtenä viittauskohteena ovat Raamatun evankeliumit. Runoilija peilaa suhdettaan historiallisiin ja uskonnollisiin tapahtumiin ja väittämiin keinoinaan mm. näytelmällinen moniäänisyys.
Kokoelmassaan Totuus (2001) Otonkoski kirjoittaa esseemäisiä proosarunoja, jotka ironisoivat itseään, tekijäänsä ja teoksen nimeä. Tässäkin lajissa hän tuntuu olevan enimmäkseen kotonaan ja raja-aitoja rikkoessaan hän tuo suomalaiseen kirjallisuuteen jotain uutta.
Kristian Huuhtanen

Kirja – puhetta musiikista (esseitä, 1987), Mutta kukaan ei tiedä (1990), Klang – uusin musiikki (tietokirja, 1991), Harmaan koiran rondo (1992), Paossa (1993), Musta oli valkoinen (1995), Aarre Merikanto (tietokirja, 1997), Ahava (1998), Kuultavaa luettavaa – kirjoituksia vuosilta 1980−1999 (esseitä, 2000), Olo (2002), Cameo, sinfoninen runo (2005)


Ja elämä jatkui, se jatkui

Elokuussa pilvet komeita kuin...

Aamuisin alamme köyhyydestä

Se on jotain

Credo

Sonatiini

Kolme auringonlaskua

Paossa

Toista maata

Olemista

Akvedukti

Kaikki linnut muuttivat

Maailmassa ei ole

Maailmassa ei ole enää

Kuuluuko tämä sinne

Molemmat säkeistöt

Tuokiontäysi

Yrttiviisautta

Lämmön muoto

Jokaiselle teistä

Viisi

Korvan kävelystä

Mutta

Kolmannesta

Kukkulan luotsi

Kenties

Liian lähellä

JOS KÄSILTÄ KYSYT

Ei-toivotut

Loru

37 sanaa, joita yksikään jumala...

Milloin?

Hiekalle rakennettu

Toscanalainen vertikaali

Runo