Jos voisin, lähtisin.
Ja tämä varjojen maa varjoon jäisi, horisonttiin
painuisi, ja välimatkan aaveet vaarojen taakse vajoaisivat,
sumuiset kylät, rautajyrän painamat pellot,
verikukat siinä, kaikki jäisi. Lehtien käytävästä,
mustasta onkalosta lähtisin, jättäisin liikenteen seonneet hermot
kaikuvan kamaran jään ja kaikki unettomat päivät
(niin myös merkkivalojen rajaamat tunnit, bittien vilkkuvat
iskut). Murtaisin auki ruostuneen lukon ja astuisin
unohdusten ja metaforien puutarhaan (niin on minulle
kerrottu), enkä enää kaipaisi hitaasti laskevia iltoja,
en niiden pitkiä adjektiiveja järvien yllä,
en kertomuksia näkijästä ja tekijästä,
en sanoja kuin tiiliä. Olisi vain autiomaata:
liekkejä, sinerrystä, ohdakkeita.
Olisi myös vaahtoa ja vettä joka heijastaa galakseja,
merivirtoja viemässä irtotavaraa hylyistä,
reiteillään jymiseviä lauttoja, öljyisiä virtoja
joihin kuu Ahvenanmerellä osuu kuin ääretön siipi viistää pintaa
jos siis lähtisin, jäisi sanani kesken, katkeaisi,
rikki risahtaisi ja katuojaan putoaisi, rikkihappoon syöpyisi
ja liejuun juuttuisi,
takanani romahtaisi holvikaari, tuttu arkkitehtuuri leimahtaisi
viimeisen illan antennivaloon, valottuisi silmien taakse
kuin miljoona unta, unen megatonnia

- assosiaatioita...
koko avaruus on assosiaatioita,
toisiaan sikiäviä prosesseja,
geenien kiertyviä ketjuja, tähtien helminauhoja,
välkkyvien vertauskuvien hopeatarjottimia,
koko yön loistaa kalan merkki. Terälehden tähtikuvio aukeaa,
kaste painuu otsaan. Ja otsan takana
siintää verivihmainen itsevalaiseva taivas, siivenpyyhkimä ruutu,
jonka läpi näen Tallinnan tornit ja lyhtyjen lepatuksen huoneissa,
siellä missä käsityskyky hajoaa ja lausekuvio tekee syviä haavoja
sielun... luuytimen kudokseen, siellä missä paksu kaikuva ääni
yhä pudottelee parametrejä, erittelee mahdollisuuksien lausejoukkoa:
valistus ei vielä ole ohi, meri siintää kuin aikana ennen
hiiltä ja happoa, lopunajan sumu hälvenee...
Siellä, lahden toisella puolella hän nousee aamuun,
kaikki on toisin, kaikki on ensimmäistä kertaa -
sen rakeisen filmin linnut, lautta ja linnasaari. Ehkä
hänkin muistaa sen ehkä ei: toinen aika on koittanut,
toinen kaupunki laskeutunut taivaalta, ja
minä olen nyt vanhassa maailmassa hän uudessa,
molemmat mahdollisia tapoja nähdä loogista unta,
säkeitä pitkin pimeää merta. Valo
on johdannainen siitä mikä kerran käsiin räjähti,
tarjoilijat kantavat sitä käsivarsillaan, hennosti,
ahdistelevat pyyhkeillään ja tarroillaan.

Jos lähtisin en lähtisi vaan putoaisin takaisin tähän
pyöreän pöydän ääreen, lasilevyn reunaan kalojen
valtakuntaan unia selittämään
mutta unta ei ole vain lasien kerroksia unien ajelehdintaa
pitkin seiniä ja saleja,
ne tarttuvat tukkaan ja ornamenttiin,
höyryävät kupeissa ja kirjoittuvat pintoihin

ja vesi solisi kudosten ja solisluun välistä,
avaruuden valoton vesi, etäisyyden valot liukuivat sisään,
kantoivat horisontin huoneeseen ja sujauttivat jotakin
minun käteeni.