Imperiumin reuna on sen tärkein osa. Reuna liukuu herkästi,
  mutta sanotaan, että tässä se on. Aseet on pidettävä koteloissaan.
Lyijynsiniset sinkkiaallot kumisevat edessä taas kerran,
  uskon että tajuat kuvan. Virta tuo sekaan ajopuuta, näkinkenkiä 
  ja sakkaa, eli kaikkea mitä riveihini käytän. Hyvä palvelus.
Viime vuonna kirjoitit, toiselta puolelta: olet paljossa kuin minä, 
  en tajunnut sanaakaan. Siitä lähtien olen etsinyt kuvaa joka 
  kuvastaa välimatkaa: jälkeni huuhtova vaahto, horisontin värinä,
  muinaisen metriikan mukaan laukkaava valtameri? Vaan ei täsmää.
Ja miten kuvaan tapaamisen muiston (vihdoin lähietäisyys): korppi
  iskee vimmatusti siipiään luolassa, nuotion jäljet vasten aamuruskoa,
  rannalla yksinään Hamletin repliikkejä kailottava näyttelijä…
Mutta valtameri elää omaa elämäänsä: ei se ole minkään intohimodraaman
  näyttämö tai vastine hylätylle sielulle, ei edes kun tähdet kimottavat
  vahvasti taas jänis jää auton alle.
Silti koin jotain aivan muuta kun piti juosta paloportaita ja joku juoksi
  takana vaan ei saanut kiinni tai kun Broadwaylla joku jäi tuijottamaan. 
  Vaikka puhun feminiinisuvusta, en tehnyt elettäkään, jäin vain 
  kummeksumaan uskontojen otetta, noin yleensä. 
Ja sanotaan että kieli kilkattaa itsekseen, sen peittää solmujen vyyhti
  ja jokainen varma lause on vain ruostuva kansi kuhisevan kuilun yllä. 
  Vaan jokin tunkee läpi: outo tuntuma siitä että pallea tajuaa enemmän kuin
  aivolohko; 
imperiumi on maamerkki siinä kuin itsensä korottanut vanha pakanajumala,
  joka on vain siirretty syrjemmälle. Toimin itsekin kuin kone. Jokainen ärsyke saa minut syttymään. 
Kuuletko vielä? Sanoin jo että reuna liikkuu herkästi, ei nyt voi
  nähdä samaa maisemaa kuin eilen, ei nyt voi alkaa selittää sitä.