SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

JUKKA KOSKELAINEN (s. 1961) esikoiskokoelma Kierros ilmestyi vuonna 1995. Sen jälkeen hän on julkaissut kokoelmat Erään taistelun kuvaus (1997), Niin lavastetaan lännen taivas (2001) ja Mitä et sano (2005). Niiden lisäksi häneltä on ilmestynyt esseekokoelma ja useita käännöksiä, mm. Octavio Pazin ja Paul Celanin runoista. Koskelaiselle on myönnetty Eino Leinon palkinto vuonna 1992, Kalevi Jäntin tunnustuspalkinto vuonna 1995 sekä Einari Vuorela –palkinto vuonna 2000.
KADOTETUN PYÖRTEISET KERROSTUMAT
KADOTETUN PYÖRTEISET KERROSTUMAT 

Jukka Koskelainen (s.1961) on runoilija, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa. Vuosina 1991-94 hän toimi Nuori Voima -lehden päätoimittajana. Koskelainen on kääntänyt mm. Paul Celania, Octavio Pazia ja Durs Grünbeinia. Vuonna 2000 häneltä ilmestyi esseekirja Atlantiksen perintö.

Runoilijana Koskelaista voisi luonnehtia romanttiseksi modernistiksi. Hän jakaa sekä saksalaisen varhaisromantiikan että 1900-luvun modernismin tradition. Runojen puhuja on usein romantiikan taidefilosofian mukainen hahmo, rajoja rikkova ja uutta eheyttä etsivä luova voima. Symbolistien, surrealistien ja 60-luvun kumouksellisten perintöä jatkaen Koskelainen purkaa elottomiksi jähmettyneitä ajatusmalleja, joille moderni teollinen yhteiskunta perustuu. Samalla hän rakentaa omaa vaihtoehtoista maailmaansa, jossa maagisesti virittynyt kieli ja houreiset näyt raivaavat tietä toisenlaiselle olemiselle.

Koskelaisen kieli on samaan aikaan vaikeaa ja välitöntä. Monikerroksiset kuvat, äkilliset persoonan vaihdokset ja kielioppia uhmaavat rakenteet tekevat runoista haastavia. Kieli joutuu äärirajoilleen, kun runoilija etsii osuvaa tapaa tavoittaa jotakin, mihin tavanomaisella arkipuheella ei pääse. Koskelainen käyttää kokeellista kieltä avatakseen maailmaa ja ihmistä tavalla, joka kyseenalaistaa totunnaiset merkitykset ja sysää liikkeelle uusia. Kuvasto on useimmiten konkreettista: esineet ja maisemat kovertuvat esiin kaikissa yksityiskohdissaan. Mutta konkreettisilla asioilla on kätkettyjä yhteyksiä näkymättömään ja maanalaiseen. Mikään ei ole oikein sitä miltä näyttää. Asioilla tuntuu olevan enemmän puolia kuin kielessä sanoja, mistä syystä edes vuolas kuvavirta ei voi kuin hipaista pintaa. "Kaiken voisi hoitaa tehokkaasti, / vain korruptio osaa reaaliajan, mutta / kuohkea, onkaloinen yö avaa reittejä pihaan ja sen alle."

Koskelaisen tuotanto on moniääninen kokonaisuus. Siitä ei erotu yhtä yhtenäistä puhujaa. Silti runot ovat ehdottoman omaäänisiä. Ne asettuvat selkeästi modernin keskeislyriikan tyylilajiin. Runoilija pohtii omaa identiteettiään, kulkee oudoissa paikoissa ja näkee "näkyjä", villejä surrealistisia kuvia. Ajatteleva ja aistiva minä on aina voimakkaasti läsnä. Edes silloin kun runo käsittelee suuria kulttuurifilosofia kysymyksiä tai ottaa kantaa aikamme ongelmiin, kuten valistuksen ristiriitaiseen perintöön, minä ei häivy taustalle. Keskeislyyristä on myös voimakkaiden tunnetilojen ekspressionistinen kuvaus. Melankolia, toivottomuus, yksinäisyys ja repaleisuus vaivaavat toistuvasti runojen puhujaa. Mutta sikäli kuin näistä mielentiloista syntyy syvällistä mutta ei synkkää runoutta, niitä ei voi pitää sairauksina. Pikemminkin ne ovat ammattitauti. Tehtäväänsä synkkien vesien ammentajana Koskelainen suhtautuu toisinaan myös ironisen huvittuneesti. Pääsävy säilyy kuitenkin vakavana.

Edelliset luonnehdinnat eivät tavoita Koskelaisen runouden ydintä. Olen ehkä sanonut jotakin omenan ulkokuoren väristä, mutten mitään siitä, miltä siemenkota näyttää ja maistuu. Koskelaisen runot pakenevat helppoja luokitteluja, tulkintamalleja ja lukutottumuksia. Runoja lukiessa joutuu merkitysten, ajatusten ja kielikuvien pyörremyrskyyn, jossa kartta hukkuu ja ote lipeää. Olisi typerää yrittää kesyttää Koskelaisen runouden kieppuva akanvirta yrittämällä vastata kysymykseen, mistä niissä oikein on kyse. Vastaus olisi tuomittu pakottamiseksi: virtaamisen, kiertymisen, kuohunnan ja kipunoinnin jähmettämiseksi muotoon, johon ne eivät mahdu. Runon liikettä ei voi pysäyttää, ei vaikka sen lukisi sata kertaa.

Ehkäpä avain Koskelaisen runouden ehtymättömyyteen löytyy Niin lavastetaan lännen taivas -kokoelman runosta "Alkuaineita". Runoilijalle tyypillisellä tavalla luonto tulee ilmi ei rauhallisena läsnäolona, vaan vimmaisena tapahtumisen ryöppynä. Runossa savi on se elementti, josta niin ihmiset kuin kasvit syntyvät ja johon he lopulta hukkuvat. Savi velloo ja vie mennessään. Runo loppuu eräänlaiseen luetteloon. Kuten loitsussa, siinä kutsutaan nimeltä voimaa, jota ihminen ei saata nimetä, mutta jonka savi tunnustaa: "lehtivihreä, sysi, kymi, akanvirta, / pohjansoutajan jäntevä aironveto, / pyörre, kierre, spiraali, vertigo." Mielestäni tässä kiteytyvät Koskelaisen runouden varsinaiset alkuaineet.

Kaikissa kokoelmissa toistuvaan peruskuvastoon kuuluvat myös antennit, satelliitit, kaapelit ja muut sähköiset ilmiöt. Niiden sirinästä ja säteilystä muodostuu Koskelaisen runokosmoksen taustakohina, teknologian täyttämän avaruuden sointi. Vaikka ilma täyttyy edistyksen roinasta ja insinöörien oikuista, emme voisi kuulla laitteiden melua ilman näkyjensä paahteessa vääntelehtivää ja sinkoilevaa kieltä, jota Koskelainen eteemme luo. Hän kuvaa modernin maailman kaatopaikkamaisemia niin, että lukijalle avautuu mahdollisuus aistia tuoreesti ja verevästi sitä, mikä on kaikkein lähintä mutta silti useimmiten jää peittoon. Kun valtatiet alkavat surista ja viestit vinkua, nykyajan huippukehittynyt infrastruktuuri joutuu ikivanhan animismin kouriin. Tästä törmäyksestä syntyy Koskelaisen runoudelle ominainen primitiivisen ja ultramodernin ratkeamaton jännite.

Esseekirjassaan Atlantiksen perintö Koskelainen toteaa, että 1900-luvun suuri draama oli modernismin kääntyminen itseään vastaan. Etsiessään autenttista kokonaisvaltaista kokemusta, jonka länsimainen sivistys oli unohtanut, radikaalit modernistiset liikkeet ajautuivat taantumuksen kätyreiksi. Runous rikkoi rajoja - mutta ei kohti arvaamatonta tulevaisuutta, vaan kadotettua menneisyyttä.

Saman voisi sanoa Koskelaisen omasta runoudesta. Kun informaatioajan valmiiksi jauhettu todellisuus käy turruttavaksi, väkevämpää elämäntuntoa tarvitsee hakea loppuunkalutun maailman viimeisiltä reunamailta, kielestä, jota teknologia ei vielä hallitse. Mutta historiallisesti valppaana runoilijana Koskelainen on tietoinen siitä, ettei väljähtänyttä henkistä elämää voi korvata millään kulttuuripoliittisella ohjelmalla. Natsismin varoittavaa esimerkkiä ei sovi unohtaa.

Kadotetun alkuperän etsinnästä ei voi myöskään luopua. Koskelaisen kolme kokoelmaa todistavat, että tyylillisesti tinkimätön ja itsepintainen runous voi edelleen tavoitella tavoittamatonta, kunhan sillä vain on uskallusta ja voimaa epäonnistua. Hukkumisen uhallakin runoilijan on yhä uudelleen kiivettävä jalat edellä takaisin kohtuun, sillä se mitä alkuhämärästä löytyy, ei ole koskaan samaa kuin eilen: "löysin rannan missä hiekka pyyhkii kasvot pois / - - / raivaa tilaa uusille lajeille, luo uraa / toiselle, vuolaammalle virralle ruutujen takaa".

Olli Sinivaara

Kierros (1995), Erään taistelun kuvaus (1997), Atlantiksen perintö (esseitä, 2000), Niin lavastetaan lännen taivas (2001), Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous (esseitä, 2004), Mitä et sano (2005)


Traveloque

lähemmäs merta lähemmäs sineä

ei ainoa tähti ei merten majakka

ajelehdit hiekkaa

Nyt

Mietelyriikan luonnos

Öinen rukous

Illallisen aikaan

jos kerran olet siinä

Kun levä ei enää kuki

... etkö näe muutosta auringossa

Myös tänään

Etelän risti

Matkustaja

Puoli yötä

Ultramar

Miekat

Kuumeen jälkeen

Unen jälkeen

Tuntematon tekijä

Kehätien elegia

Juhlaruno 7.5.1994