Minä kuljen elämääni
kuin pälvivää merta ylittäisin, tiiran lailla,

liitäen, lekutellen, välillä syöksyen märkiin huoneisiin,
siihenkin, jossa lakanat aalloiksi,  ja rakkaus, eräs.

Ja silti: jokainen saalis, jokainen hopeakylkinen
on peilinsirpale, särkipeili, 

sokea kaistale kasvoistani,
muistoistani vain, silti liian vähän.

Eikä yksikään muisto
ole muuta kuin värähdys sisälläni, 

kaiku vieraasta maasta, 
haiku jota omakseni kutsun.

Ja se kammiossani asuva lapsi 
pulssiani ahnaasti imevä

on vain hämärän värähdys lepikossa,
kipeä, loputon kaipuu alituisen rannalla.

Yhtä rakas, yhtä vieras kuin se mikä tulee,
yhtä vieras kuin kuolema, yhtä lailla läsnä.

Niin kuin valo karkaavissa lakanoissa,
jotka avautuivat pilviksi vuoteemme ylle.

Tänään en tunne sanojani, en säkeitä,
joita kirjoitan, en tuulen kuvaa siivissäni.

Huomenna rakastan, kuollut runoni,
pois mennyt läsnä oleva.