SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

TOMI KONTIO (s. 1966) esikoiskokoelma Tanssisalitaivaan alla ilmestyi vuonna 1993. Sen jälkeen hän on julkaissut kolme muuta runokokoelmaa sekä kahdeksan proosateosta. Hän on saanut kaksi kertaa J. H. Erkon palkinnon, ja hänen nuortenromaaninsa Keväällä isä sai siivet voitti vuoden 2000 Finlandia Junior –palkinnon.
LÄHIÖIDEN ROMANTIKKO
LÄHIÖIDEN ROMANTIKKO 

Tomi Kontio (s. 1966) on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut kolme runokokoelmaa: Tanssisalitaivaan alla palkittiin parhaana esikoisena 1993, toinen runokokoelma Lukinkehrä ilmestyi 1996 ja kolmas kokoelma Taivaan latvassa 1998. Kontio on tunnettu ja tunnustettu paitsi runoilijana myös novellistina ja romaanikirjailijana. Hän on ollut Runeberg-palkintoehdokkaana novellikokoelmallaan Säädyttömät (1994) ja romaanillaan Uumen (1995). Hänen lastenkirjansa Keväällä isä sai siivet voitti Finlandia junior -palkinnon. Lisäksi Kontio on kirjoittanut rocklyriikkaa Kelpo Pojat -yhtyeelle.

Kontion runojen tunnusmerkkejä ovat luonnon sieluttaminen, kielellinen ilmeikkyys ja kuvakielen eloisuus. Vertaukset, metaforat ja metonymiat ammennetaan luonnosta ja luonnonilmiöistä: runoissa kaljulla miehellä on ahvensilmät, harakanväriset päivät kulkevat ohitse, vaahterakasvoinen maailma sylkee syksyn suustaan. Luontokappaleet ja luonnonilmiöt ovat myös runojen tekijöitä ja toimijoita: "Jokainen lumihiutale piirtää oman nimensä / ei taivaaseen eikä maahan, vaan tähän paperille." Elottomatkin luonnonilmiöt saavat sielun ja persoonan.

Arki ja irtonainen mielikuvitus yhdistyvät Tomi Kontion runoissa. Maisema jossa liikutaan on lähiön ostari, lähimetsä tai merenranta, tai sitten galaksien tähtitarhat. Runojen maailma on yhtä aikaa ihmeellisen vieras ja arkisen tuttu, kuten esimerkiksi Taivaan latvassa -kokoelman proosarunossa "(Kontula)": "Tähdet putoavat taivaan harteille kuin hilse. Kävelen Ostostiellä ja panen taskuuni palasen Linnunrataa. Olet lähellä, lähempänä kuin koskaan. Olen ajatellut, että tällaisena yönä, kun kuljen kirjoittamani maiseman lävitse ja Siriuksen ulvonta on yhtä äänekästä kuin kapakan eteen unohdetun piskin vaikerrus, että tällaisena yönä voisin ehkä sanoa jotain mitä olet halunnut. Kuulla." Sama kuvasto toistuu joka kokoelmassa: yksityiskohtaiset havainnot luonnosta ja romanttiset kuvat helsinkiläisestä lähiöstä äärettömän avaruuden taustaa vasten. Joidenkin runojen otsikot ovat viittauksia myytteihin: Venus, Hercules, Andromeda.

Runon Lyra viimeisen säkeen mukaan "avaruus on ihmisen nurja puoli". Runojen puhuja on havaintoineen osa ikuisuutta ja maailmankaikkeuden järjestystä ja järjettömyyttä. Hän kuuluu osana suurempaan kokonaisuuteen, jota luonnon kiertokulku, vuodenaikojen vaihtelu, valo ja varjo rytmittävät. "Valo on nälkäinen pimeys / ja tähdet, niiden valkea raitio, / jota pitkin sinäkin kuljet ja minä / ja vielä kerran valo, sen pimeys / kuin jonkinlainen harhama."

Vesi, valo, maa, taivas ja taivaankappaleet ovat tärkeitä elementtejä kaikissa Kontion kokoelmissa. Aurinkokunta vertautuu usein puhujan sisäiseen maailmaan: "Minulla on maailma, josta en ääneen puhu / joka kiertää aurinkoa omassa avaruudessaan, / eikä se valo, joka eliöiden ylle lankeaa / eikä se pimeys ole lausuttavissa. - - - Vaikka sydämeni painaisin sinun / sydäntäsi vasten et sitä kuulisi, / ei sinun rintaasi tartu leimaa aurinkokunnastani, / ei aamutähden tahraa, vuorovetten kuuta." Ihmisten välinen etäisyys ja kaipaus toistensa lähelle on yksi tärkeä teema."Ei mikään liiku, miten voisikaan, / sillä kaukaisinkin tähti on yhtä lähellä kuin käteni, / jota nojaan ohimoani vasten, valovuodet / kuuluvat väärään kosmologiaan, siihen / joka haluaisi erottaa meidät." Runojen tunnelma on mystinen ja usein haikea, hieman surumielinen ja melankolinenkin, mutta kuitenkin lämmin ja lohdullinen. Huumori ja ironia piilevät hiljaa rivien välissä.

Kirsi Jääskeläinen

Tanssisalitaivaan alla (1993), Säädyttömät (novelleja, 1994), Uumen (romaani, 1995), Lukinkehrä (1996), Taivaan latvassa (1998), Keväällä isä sai siivet (lastenkirja, 2000), Austraasian viimeiset lapset (nuortenkirja, 2002), Vaaksan päässä taivaasta (2004), Miten puhua miehelle (proosaa, 2005), Maan veli (nuortenkirja, 2005), Lehmä jonka kyljessä oli luukku (lastenkirja, 2006), Huoneistossa on eläimiä (proosaa, 2007)


Minä kuljen elämääni

Valo puhuu variksen äänellä

Minulla on vaivoja joista en puhu

Jokaisen ruumiisi merkin

Jokainen lumihiutale piirtää

Vaikka lähtisit

Ei Linnunrata ole hehkuvaa höyryä

Coma Berenices

Hercules

Eridanus

Perseus

Lyra

Cassiopeia

Voikukan sydämessä

Ojakellukka

Pihlaja

Kun sinä

Kiviöitä

Valo on nälkäinen pimeys

Sittiäinen

Öljykuoriainen

KULJIN

Tällä hetkellä

Mater, fons amoris

Revontulet

Hirtetty

Tanssisalitaivaan alla

Venus

Tanssikaamme

Vie minua

Syksyn aavistus

Lepertele rakkautta

Tähtien airot

Okkultismia