SUOMEKSI | SVENSKA | ENGLISH | FRANÇAIS | DEUTSCH | ESPAÑOL | ITALIANO

JUHANI AHVENJÄRVI

CLAES ANDERSSON

EVA-STINA BYGGMÄSTAR

TOMAS MIKAEL BÄCK

AGNETA ENCKELL

MARTIN ENCKELL

TUA FORSSTRÖM

PENTTI HOLAPPA

JOUNI INKALA

RIINA KATAJAVUORI

JYRKI KIISKINEN

TOMI KONTIO

JUKKA KOSKELAINEN

LEEVI LEHTO

HEIDI LIEHU

RAKEL LIEHU

LAURI OTONKOSKI

MARKKU PAASONEN

ANNUKKA PEURA

MIRKKA REKOLA

HENRIKA RINGBOM

PENTTI SAARITSA

HELENA SINERVO

EIRA STENBERG

ANNI SUMARI

ILPO TIIHONEN

SIRKKA TURKKA

MERJA VIROLAINEN

KJELL WESTÖ (ANDERS HED)

AGNETA ENCKELL (s. 1957) on julkaissut seitsemän runokokoelmaa. Enckell on tehnyt myös teksti/ääni/musiikki-ohjelmia näyttämölle ja radioon yhteistyössä säveltäjä Patrick Koskin kanssa. Näihin teoksiin kuuluvat mm. Ord har hål (Sanoissa on reikiä, 1990), No Solution (1996), Icebice/paradis (1999), No Name (2000).
LÄPI HALKEAMIEN, LASIN JA KIVEN
LÄPI HALKEAMIEN, LASIN JA KIVEN 

Tulevaisuuden kirjallisuushistorioitsijat pitänevät Agneta Enckellin lyriikkaa 1980-luvun ruotsalaisen, kielikriittiseksi ja metakirjalliseksi luonnehditun lyriikan suomenruotsalaisena rönsynä. Tietyin syin. Frostensonin, Jäderlundin tai Lillpersin tapaan Enckell muotoilee ja pohtii kieltä feministisestä lähtökohdasta; ruumiin ja kielen välistä yhteyttä, miehen katsetta, pirstoutunutta minuutta sekä feminiinisen ’vastakielen’ mahdollisuutta.

Mutta erojakin on. Enckell on psykologisesti suuntautuneempi, luo kontaktipintoja ja tekee runoissaan tilaa sellaisille aiheille kuin lapset tai rakkaus. Kieltä ja omaa ääntä tuetaan myös kotimaisilla inspiraatiolähteillä, Gunnar Björlingin ja Tomas Mikael Bäckin tuotannolla.

Enckell (s. 1957) debytoi vuonna 1983 laajalla ja moneen suuntaan kurottavalla, hektiseen suurkaupunkielämään kiinnittyvällä kokoelmalla Förvandlingar mot morgonen. Teoksella on paljon yhtymäkohtia rockvaikutteiseen 70-lukulaiseen lyriikkaan, mutta jotakin kauemmaksikin tähtäävää siinä on. Aiheita ovat myös ruumiillisuus, kielikriittisyys, kiinnostus eri rajatiloihin, suurten kokonaisuuksien työstäminen.

Teoksessa rum; berättelse (1987) muuttuu puhuttelu voimakkaasti. Keskeiset kysymyksenasettelut ja vaikuttimet annetaan jo motoksi asetetussa runossa, joka toimii myös lukuohjeena:

klart språk. hej – se med blod simma i multiversum: de/stumma kvinnan oemotsagd, ja – ofrånkomlig? ätas / för att få tillträde till språket: måste hon? sömnlös / i kannibalgrytan, rädd för sina tankar, om de inte är / nödvändiga, varken eller tillräckliga, oavslutat / oformulerade? / möjligt uppfylla på klarhet i språk: vem kräver? / jag?

Puhdas järjen kieli asetetaan ruumiin kautta koettua vasten, samoin kuin moniulotteista, monikielistä maailmaan, multiversumiin, osallistumista vasten. Samalla kysytään, mitä kirjoittavan minän, ja naisen, on uhrattava saadakseen kielen omakseen. Mutta runo myös epäröi ja ilmaisee ambivalenssia, jossa mykkyys ei millään tavalla merkitse vain negatiivista; ehkä päinvastoin pikemminkin ’vastakielen’ alkua.

Monet kysymysmerkit on nähtävä prosessin merkkeinä, sellaisen, jossa runot eivät ole lopputulos vaan se mitä tehdään. Tätä problematiikkaa hahmotellaan kokoelmassa monin tavoin. Kokoelmaa hallitsee pitkä, pirstaleinen runosarja ”mellan jag å jag”, jota narratiivinen elemetti kannattelee.

Yksi avainsana on ”pudota”, käsite, jonka Enckell sittemmin on ottanut kokoelmansa nimeksi. Tässä seuraavassa kokoelmassa hän kehittelee tematiikkaa monella tasolla, ja jopa fragmentin ja kertomuksen kohtaamisella. Myös Falla (Eurydike) (1991) alkaa ”poetiikalla”. Aloituksen viime rivit antavat kuvan niin metodista kuin pyrkimyksistäkin:

impulserna tränger sig in/på detta tillstånd, upprepar sej, opassande / ja oanständigt blottande, i sina oundvikliga ja, nödvändiga variationer, / själens ganska hemliga ja, kroppsliga, skikt, pulserar / in i tystnaden / det tomma rummet, / å formar därigenom sin envisa mening // klarnar, sammanhangen / synliggör sej // slumpen behärskar impulserna omstrukturerar verkligheten / - det möjliga b l i r verkligt, å det omöjliga // slump som mening // tystnaden som musik, rytm // upprepningen, det helt inte-effektiva, onödiga, meditation, mångfaldens / pladder, poesi som revolt å protest

Enckell luettelee ja toistaa, työstää ”posthypnootisia prosesseja maanalaisessa ruumiillisessa” [posthypnotiska processer i det underjordiskt kroppsliga]. Tarkoitus on minimoida merkitysten ohjaamaa sanavalintaa, ja sen sijaan luoda oma, naisen kieli tiedostamattomasta ja esikielellisestä kumpuavien impulssien kautta. Avainsana on tällöin aukko, sanoissa tai iholla. Näiden aukkojen kautta runon puhuja tahtoo pudota (ja paeta): ”att falla i det som inte tänker / som inte minns / inte kan / berättas” – ja juuri sieltä ’vastakieli’ nousee.

Tämä kieli on epävarmaa, monimerkityksistä, sellaista, jossa sanan materiaalinen puoli on tärkeä, aivan kuten ruumiiseen sidotuilla tasoilla, rytmissä ja soinnissa. Alati vaihtuvaa, siirtymille rakentuvaa ’vastakieltä’ on mahdoton vangita perinteisiin loogisiin rakenteisiin. Samalla se kuitenkin taipuu tyhjyyttä, pirstoutunutta minää ja yksinäisyyttä kohti — tämä ambivalenssi näkyy ja luo jännitteitä myös Falla -kokoelmassa.

Vuolautta ja kontrolloimattomuutta vastaan asettuu se, että kokoelma keskustelee: kaksi tarinaa pitää kokoelmaa koossa ja muovaavat teemoja allegorisella tasolla. Toinen rakentuu naisen murhan varaan (”ord är mord”), toisessa valokuvaus on keskipiste. Kumpikin käsittelee minän ulkoista määrittelyä, sitä, kuinka se ikään kuin jähmettyy yhdeksi, eikä enää muutu, niin kuin kuolemassa tai valokuvassa tapahtuu. Teemaa varioidaan Eurydike-sarjassa.

Agneta Enckellin viime kokoelmissa, åter (1994) ja sitt ansiktes avtryck, eller stenens begär (i stenens åder dom bär, stenens tidlösa begär) (1998), lyyriset havainnot on sulautettu muuhun, ja luettelonomaisuus, lorut ja runsassanaisuus ovat saaneet väistyä rauhallisemman ja hiotumman puhuttelun tieltä; syntaktisesti rikotun, lakonisen mutta myös ilmavan kauniin ja meditatiivisen lyriikan tieltä.

Enckellin teokset on rakennettu tiettyjen avainkäsitteiden varaan. Niitä käännetään ja väännetään, liioitellaan ja venytetään, äärirajoille asti, ja ylikin: jotta rikotussa näkyisi vielä enemmän merkityksiä. Kokoelmassa åter lasi on keskiössä, mutta myös heikkous ja särkyminen, käsitteet, jotka ovat psykologisesti painavia ja jotka alleviivaavat kokoelmassa myös luomisen mahdollisuutta.

Viimeisimmässä kokoelmassa avainsana on kivi, jokapäiväinen, kova ja harmaa, runoilijan näkemyksessä pehmeäksi ja eläväksi muuttuva: ”det är i skåran i stenen som all början pulserar. det är barnet sovande där som en fågelunge, med blånande ögonlock. det är kärlek så stor att ett rop av förtvivlan.”

Molemmat kokoelmat on rakennettu samoille monisyisille ja purettavissa oleville jännitteille. Kova ja kuollut asetetaan pehmeää ja muovattavissa olevaa vasten, lukkoon lyödyt rakenteet päin vastarintaa ja uutta luovaa, se minkä voi muotoilla ja joka on päätöksessä vasten sellaista jota ei voi sanoa ja joka on keskeneräistä.

Viimeksi mainittu ei ole merkityksettömintä. Kokoelmista huomaa liikkeen kohti hiljaista, sen huomaa katkonaisessa, ohimennen ilmaistussa, rikotussa poetiikassa, jossa sana on yhtäältä painava ja arvoituksellinen ja joka toisaalta sulautuu muuhun assosiatiiviseen sanatulvaan, mikä puolestaan näyttäisi vähentävän sanan painoa.

Tällaisen vastaansanovuuden, kuten merkityksiä rikkovien avainsanojenkin, voi nähdä ilmaisevan samaa ’vastakieltä’ ja kielikriitttisesti motivoitunutta epätarkkuutta kuin Falla-kokoelmassa. Hiljaisuuden tavoittelulla pyritään vapauttamaan toinen, erilainen kieli, kieli, joka sykkii kovan ja kivettyneen ulkokuoren alla.

Bror Rönnholm
suom. Janna Kantola


Förvandlingar mot morgonen (Muutoksia aamua kohti,1983), rum; berättelser (huoneita; kertomuksia, 1987), falla (Eurydike) (pudota (Eurydike), 1991), åter (jälleen, 1995) ja sitt ansiktes avtryck eller stenens begär (i stenens åder dom bär, stenens tidlösa begär) (hänen kasvojensa jälki, tai kiven halu (kivet kantavat suonissaan kiven ajatonta halua), 1998), Poesi med andra ord. En brevväxling om lyrik med Peter Mickwitz och Henrika Ringbom (2003), innanför/utanför ((1+) 3 x 13 + (1+) 13) (eller 4 olika sätt att närma sig ett landskap -) (2005)


(levottomasti punastuva sydän!)

sua kohti

kohti maata

toiste

(vot:

välkkyvä siipi

jotain on viety kasvoistasi

hallitsematta

(mädänneiden lehtien tuoksu

sillä välin kun kaikki

ja kaupunki

vai mikä on matkan paikka?

tikittää

Huulia

se on aika

että linnut, lähde

missä olemme?

niin selvästi

huuto joka leikkaa

oli jotakin minkä kielsin

hetki

ja se tapahtuu