Electric Verses

Etusivu : Riina Katajavuori : Naisen vähemmän ruusuinen osa

Naisen vähemmän ruusuinen osa

Katajavuoren runot ovat usein leikkisiä, sanottava pyritään ilmaisemaan tuoreesti ja toisin. Verbaalinen iloittelu on äänenpainoltaan usein ironista, itseironista ja humoristista. Teemoina ovat äitiys, naiseus, kirjoitus, arkipäivän outous tai tuttuus, mutta henkilökohtaisen tuntuisista aiheista huolimatta runojen puhujassa on aina paljon ulkopuolista tarkkailijaa. Tämä tuo ilmaisuun keveyttä ja tiettyä ”puolueettomuutta”.

Yhteiskunnallinen runoilija Katajavuori ei ahtaassa mielessä ole, mutta feministisiä painotuksia hänen tuotannossaan on. Hän ravistelee käsitystä siitä, mitä aiheita lyriikan tulisi käsitellä, mistä teemoista tai äänenpainoista käsin ylevä ja monimerkityksellinen voidaan tavoittaa. Hän kuvaa äitiyttä ja arkipäivää itseironian ja lämpimän huumorin valossa Painoton tila, 1998 ja Koko tarina, 2001). Runoja on helppo lähestyä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat yksinkertaisia.

Katajavuoren kieli on iloista. Runot pyrkivät sanallisella leikillä ja irrottelulla, paradoksaalisesti kielen kanssa flirttailemalla, irti lyyrisyyden vallasta. Käytännössä se näkyy mm. runsaana slangin ja puheenomaisuuden käyttämisenä. Runoilija myös hyödyntää usein kuvastoa, joka rikkoo peruslyyrisyyden odotusta vastaan.

Lyriikan lisäksi Katajavuori on kirjoittanut myös proosaa: romaani Hevikimmat ilmestyi vuonna 1999 ja lastenkirja Pentin aprillipäivä vuonna 2002. Hänen runoissaankin on toisinaan kerronnallisuutta. Niissä on myös runsaasti konkreettisia kuvia ja ajankuvausta, samoin intertekstuaalisia viitteitä sekä viitteitä muihin taiteenlajeihin. Intertekstuaalinen leikki (mm. rukousten variointi kokoelmissa Varkaan kirja, 1992 ja Painoton tila) ja lukuisat kulttuurihistorialliset viittaukset ovat olennainen osa Katajavuoren estetiikkaa. Hänen ironinen tapansa tarkastella runoilijuutta ja runon syntymistä luovat runoihin myös metalyyrisiä kaikuja.

Teemat Katajavuoren runoissa vaihtuvat uran alkuaikojen tyttöenergiasta ja metalyriikasta (Varkaan kirja ja Kuka puhuu, 1994) naiseuteen, vanhemmuuteen ja perheeseen. Viimeisin kokoelma Koko tarina käsittelee ennen kaikkea äitiyttä. Siinä kuvataan sukupolvien jatkumoa, linjaa isoäidistä lapsenlapseen: syntymisen, vanhenemisen ja kuolemisen ”koko tarina”. Toisaalta kokoelman nimi on myös ironinen, eihän näin isoista teemoista voi yhdessäkään teoksessa sanoa tyhjentävästi kaikkea.

Katajavuoren lukuisat populaari- ja korkeakulttuuriset viittaukset sijoittavat runot selkeään ajalliseen kontekstiin. Vaikka runoilija ei olekaan nostalgikko, eikä hänen kuvauksensa ole koskaan vailla kritiikkiä tai ironiaa, hänen runoudessaan on silti vahva muistin painotus. Muistaminen, muistot ja tarinat ovat sitä, mistä koostumme, ja näitä tarinoita Katajavuori tutkii.

Saila Susiluoto