Electric Verses

Etusivu : Rakel Liehu : Hajalleen siroteltu kokonaisuus

Hajalleen siroteltu kokonaisuus

Rakel Liehu (s. 1939) tunnettiin pitkään lähinnä omaperäisenä hengellisenä runoilijana. Esikoisellaan Ihmisen murhe on yhteinen (1974) sekä kahdella seuraavallaan Savikielellä minä ylistän (1975) ja Valo, läheisyys (1977) Liehu toi uskonnolliseen runouteen uutta, filosofisempaa sisältöä.

Liehun 80-luvun kokoelmissa korostuu maallisen ja taivaallisen rakkauden rinnakkaisuus. Hengellisyys ja lihallisuus sulautuvat, arkisinkin objekti kätkee mahdollisesti itseensä ilmoituksen korkeammasta. Vuosikymmenen lopulla Liehun intohimoiseen runoon alkaa sekoittua 90-luvulla kunnolla kubistis-avantgardistiseen kukkaansa puhkeavaa älyllisyyttä ja geometrisuutta, joka on ikään kuin ideatasosta riisuttua.

Vuonna 1992 ilmestynyt Kubisseja mullisti Liehun runoilijakuvan. Kubisseja, kuten myös sitä seuranneet murehtimatta ! smaragdinen (1993), Readymade (1995) ja Skorpionin sydän (1997) linkittyvät selvästi kuvataiteiden modernismiin. Kielellisesti virtuoosimaiset runot assosioivat hillittömästi ja ovat sirpaleisia kubistisella tavalla. Kollaasimaisesti järjestyvien fragmenttien ei ole usein tarkoituskaan muodostaa ehyttä kuvaa.

Liehu itse määrittää runoilijanlaatunsa: ”Eräänä päivänä vastaani tuli kubistinen maalaus, hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa. – – Olevaan radikaalisti heitetty sivulause tämän kaiken alkoi kertoa – – sanat joilla ei ole aina loogista, mutta jokin muu, rajumpi yhteys.” Kuinka rajuja nuo yhteydet lopulta ovat, riippuukin sitten lukijan halukkuudesta osallistua taideteoksen luomiseen.

Markku Paasonen on kuvannut Kubisseja osuvasti Picasson aikalaiseen runoilija Pierre Reverdyyn rinnastaen pistemäiseksi, punktuaaliseksi: ”jokainen lause on aksentoitu, painokas, mutta toisaalta runosta on vaikea löytää painoltaan selvästi poikkeavaa kohtaa, ydinajatusta, -kokemusta, langanpäätä josta käsin runoa voisi lähteä kerimään auki”.

Liehu piilottaa langanpäät esimerkiksi viemällä elliptisyyden niin pitkälle, että säkeet voivat katketa jopa kesken sanan, jäädä leijumaan ”pilven pääl-” torsoina kuin antiikin veistokset. Liehun runot ”etenevät” nytkähdellen, sanan ja merkityksen rajoja venytellen, syntagmaattisia ja paradigmaattisia tasoristeyksiä pilkaten. Päällekkäin ja limittäin kasautuvien kuvien laukaisemat assosiaatiot edellyttävät usein lukijaltaan logiikkakytkimen napauttamista nolla-asentoon.

Koska Liehu ammentaa modernismin meillä ilmeisen huonosti tunnetuista traditioista, hänen lyriikkaansa on erehdytty pitämään milloin liian vaikeana milloin veret seisauttavan uudenlaisena. Sikäli Liehun runoudesta vasta orastavasti kiinnostuneille voisi suositella tutustumista modernismia, avantgardea ja miksei romantiikkaakin haarukoiviin historiikkeihin.

Mutta ennen kaikkea kannattanee vain heittäytyä Liehun unohduksen ja muistamisen rajoilla katkokävelevään runoon, haltioitua näyistä niin kuin runoilija itsekin: ”Minä levitän käteni: Tänne vapaata ruhtinasilmaa!”

TUOMO KARHU