Electric Verses

Etusivu : Lauri Otonkoski : Ihmisenä olemisen kipeys

Ihmisenä olemisen kipeys

Lauri Otonkoski on kirjallisessa ilmastossamme poikkeuksellinen epäpuhtaan runon viljelijä. Hänen ilmaisunsa on puhelevaa: vaikka hän polkaisee runonsa usein käyntiin ajatuksen voimalla, se sulautuu nopeasti kuvien ja mietteiden aallokoksi. Hänen assosioiva ja leikittelevä kielenkäyttönsä muistuttaa hetkittäin esimerkiksi Jouni Inkalan pitkään kerivää lausetta, mutta on rytmiltään suorastaan sävellettyä musiikkia ja luonteeltaan usein vikuroivaa ja lukijan loogista silmää pakenevaa. Otonkoski myös kirjoittaa hyvin monenlaista runoa: soivat säkeet uivat sulassa sovussa lyhyiden (miltei) aforismien, hakkaavien luettelorunojen ja ajoittain esseetä lähestyvien proosarunojen kanssa. Merkillepantavaa on tapa, jolla hän käyttää kirjallisia ja kultturelleja viittauksia: ne tanssivat tekstissä ikään kuin ohimennen eivätkä pilkkaa satunnaisen lukijan sivistyksen aukkoja. Otonkoski ei myöskään kaihda huumoria.

Tähänastisista seitsemästä runokokoelmasta Otonkosken tärkeimpänä voitaneen pitää Yleisradion Tanssiva Karhu -palkittua, Toscanassa syntynyttä Musta oli valkoinen -teosta (1995). Siinä loppuosan ”Mun lapsille”-runosarja kertoo kaipauksesta ja poissaolosta, joihin sisältyy kuitenkin lohtua ja lämmintä odotusta. Freskojen, katedraalien ja piazzan maisemissa kuin huomaamattomasti liikkuvien runojen teemat eivät sitä vastoin ole yksiselitteisiä, eivätkä ne anna tyhjentää itseään kertalukemalla. Runoista jää tunne, että on kokenut (tai peräti oppinut) jotain suurta, jolle ei kuitenkaan osaa antaa nimeä. Ihmisenä olemisen kipeys näyttäytyy kirpeässä ja humoristisessakin valossa. Eräässä runossa Otonkoski hyvin vastaansanomattomasti kertoo oman poetiikkansa peruskivistä jättäen mahdollisen arvostelijan hieman naurunalaiseksi. Ikkunasta katsominen on maailman ihmettelemistä, mutta runoilija tutkailee sitä pikemminkin sanojen lävitse ja lauseilla ratsastaen.

Kahdessa ensimmäisessä kokoelmassaan Mutta kukaan ei enää tiedä (1990) ja Harmaan koiran rondo (1992) Otonkoski hakee vielä ilmaisuaan, muutamista helmistä huolimatta. Lyhyissä runoissaan hän viiltää pieniä haavoja todellisuuteen mutta ompelee tikit saman tien jättäen kokemuksen (tarkoituksella?) hieman puolitiehen. Tosin jälkimmäisen kokoelman pitkässä nimikkorunossa avoimuus saa vallan ja maailma kielellistyy konkreettisesti. Näissä, kuten kaikissa kokoelmissaan, Otonkoski tuntuu puhuvan vähän kaikesta maan ja taivaan välillä, runojen sen kummemmin kietoutumatta tiettyjen selkeiden teemojen ympärille.

Paossa-kokoelma (1993) ei eroa huomattavasti aikaisemmista, joskin siinä on havaittavissa liikahdus hieman tietoisempaan ja sisäistyneempään puhetapaan, kuin seuraavaa teosta ennakoiden. Uutta ovat myös proosarunot sekä hienoinen kerronnallisuus, johon Otonkoski on saattanut saada vaikutteita Raymond Carver -suomennoksistaan (Rivi riviltä, lyönti lyönniltä, 1994, Otonkoski – Virtanen).

Ahava-kokoelman runojen (1998) yhtenä viittauskohteena ovat Raamatun evankeliumit. Runoilija peilaa suhdettaan historiallisiin ja uskonnollisiin tapahtumiin ja väittämiin keinoinaan mm. näytelmällinen moniäänisyys.

Kokoelmassaan Totuus (2001) Otonkoski kirjoittaa esseemäisiä proosarunoja, jotka ironisoivat itseään, tekijäänsä ja teoksen nimeä. Tässäkin lajissa hän tuntuu olevan enimmäkseen kotonaan ja raja-aitoja rikkoessaan hän tuo suomalaiseen kirjallisuuteen jotain uutta.

Sauli Nilsson