Electric Verses

Etusivu : Jyrki Kiiskinen : Mitä on totutun tuulilasin takana

Mitä on totutun tuulilasin takana

”90-lukulaisista” runoilijoista ensimmäisenä ehätti julkaisemaan esikoiskokoelmansa Jyrki Kiiskinen. Runoilija vaaran rinteellä ilmestyi 1989. Kärjistäen voisi sanoa, että teoksessa esittäytyy nuori vihainen mies, mutta anarkistisen ja antimilitaristisen alun jälkeen runot hakeutuvat laajalle rintamalle: kuvastoltaan konkreettiset ja aiheiltaan usein mystiset runot hakeutuvat kohti tuntematonta, jota lähestytään myös viittauksin antiikin ja Raamatun myytteihin. Kokoelma sisältää myös lähtökohdiltaan hyvin arkisia runoja sekä yhden pitkän roolirunon. Jo tästä esikoisesta voi löytää Kiiskisen ominta tapaa käyttää kieltä: tiivis ilmaisu ja tiukka, osin kiivas rytmi ovat myöhemmissäkin kokoelmissa leimaa-antavina piirteinä.

Sillä ei ole nimeä (1990) on pitkä ja esikoisen vastapainoksi seesteinen runoelma, jossa puhuja liukuu päivien ja sekuntien lomitse miltei odysseiana vaeltaen päivittäisten havaintojen, keittiön, työpaikan, kadun ja telttaretkien kautta omaan itseen. Rytmiinsä nähden yllättävän levollisesti etenevät säkeet – voisi miltei puhua kerronnasta – käyvät vääjäämättömästi kuin kello kohti loppua, jota ei kuitenkaan ole: alkupuolen säkeet voisi hyvin sijoittaa viimeisten perään satunnaisen lukijan sitä huomaamatta. Temaattisesti kirja liikkuu samoissa merkeissä ja kertoo ikään kuin arjen estetiikan keinoin että totuus löytyy kaurapuurosta. Esikoiskokoelman tapaan myös tämä toinen kokoelma sisältää viittauksia rocklyriikkaan.

Täysin päinvastaiseen suuntaan vie kokoelma Silmän kartta (1992). Lyhyet, arvoitukselliset runot etsivät ja kertovat kukin omaa totuuttaan. Mukana on myös lyhyitä aforistisia sivalluksia, jotka kasvavat kuitenkin runon kokoiseksi. Vaikka muutamat runot vaikuttavat hieman hermeettisiltä, niissä on silti jotain lukijaa nipistävää, joka pakottaa uudelleen lukemiseen. Runot ovat itsensä tiedostavia ja usein jopa itselleen puhuvia.

Pitkän lyyrisen hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana Kiiskinen julkaisi kaksi romaania, ilmestyi Kun elän (1999). Kokoelma voitti Yleisradion Tanssiva Karhu -palkinnon. Tiukkaan muotoon puetut – useimmiten pari- tai kolmisäkeisiin pakotetut – pitkät runot lähtevät matkan ja sen vaarallisuuden sekä jonkinlaisen taannehtivan, isän ja pojan suhteeseen kietoutuvan kasvukertomuksen tematiikasta. Keskeisenä metaforana toimii auto, sillä ”auto on leikki, / auto on hauta”. Lapsi näkee toisin – risti onkin miekka – ja paljastaa vanhemmuuden pinnasta haavoja, joissa on todellisen kasvun alusta. Tie- ja onnettomuuskuvasto lomittuu sisäisten näkyjen ja ajatusten kanssa muodostaen pitkiä kulkevia runoja, joissa vaara on aina läsnä, kuten elämässäkin. Jokin tuntematon suurempi juoksee koko ajan runojen rinnalla varoen näyttäytymästä, mutta ainakin yksi totuus kasvaa säkeistä esiin: kenenkään itseriittoisuus ei lopultakaan riitä, tarvitsemme lähimmäisiä, sillä kukaan ei ole yksin vapaa.

Sauli Nilsson