Electric Verses

Etusivu : Jouni Inkala : Painokkaiden hetkien harras todistaja

Painokkaiden hetkien harras todistaja

Jouni Inkala ilmestyi suomalaiseen kirjallisuuselämään näyttävästi. Hänen esikoiskokoelmansa Tässä sen reuna (1992) voitti J. H. Erkon palkinnon parhaasta esikoisteoksesta ja oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Teos on hyvin maanläheinen ja se tekee niin luonnosta kuin arkipäiväisistä ilmiöistä tuoreita havaintoja usein suorastaan viiltävällä tavalla. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea siihen, kuinka luonto ja ihminen, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa kuin olisi vain tämä hetki ja kaikki oleva läsnä siinä hetkessä. Luonnon ja esineiden personifiointi – pöly, graniitti, vaahteranlehti, puhelinpylväät ja nojatuoli saavat aktiivisen roolin – näyttää maailman uudella, koskettavalla tavalla, ja usein kokemukseen liittyy jotain maagisen ja eksistentialistisesti painokkaan tuntuista.

Kun kirjallisuudessa niin usein puhutaan toiseudesta, niin Inkala todistaa runoissaan että olemme aina osa jotain suurempaa, tarkoituksellista järjestystä josta tulisi iloita ja kiittää. Hengellisyys kuuluu jossain kaukana rivien välissä, mutta ei fundamentalistisesti julistaen vaan havainnoista ammentaen, hienovaraisena todistuksena. Hidasrytmiset ja pitkät lauseet asettuvat pakottomasti paikoilleen säkeiden ja säkeistöjen katkomina. Omintakeisella tavalla adverbit muuttuvat substantiiveiksi, jopa subjekteiksi toisinaan. Lyhyitä runoja on paljon, mutta niihin on kiteytynyt jotain oivaltavaa ja aistivoimaista. Runon puhujan lisäksi näyttäytyy silloin tällöin myös toinen – mahdollisesti rakastettu – jonka puhuja suorastaan hengittää yhdeksi itsensä kanssa.

Kahden seuraavan kokoelman nimet, Huonetta ja sukua (1994) ja Pyhien seura (1996), viittaavat Raamattuun ja uskonnolliseen perinteeseen, mutta runot kulkevat silti pitkälti samoja polkuja kuin esikoisessa: puhuja suodattaa ympäröivää maailmaa hiljaisesti tulkiten ja usein itselleen puhuen. Varsinkin ensiksi mainitussa teoksessa maailma kielellistyy pitkin, auki- ja kiinnikeriytyvin lausein. Kieli pakenee merkitystä ja tekee itsestään subjektin. Tämä vaatii lukijalta kärsivällisyyttä.

Kokoelmassa Sille joka jää (1998) Raamatun tapahtumat ja uskonnolliset aiheet muodostavat oikeastaan vain viitekehyksen. Runojen ääni on silti entisellään: dramaattisia ulkoisia tapahtumia ei paljon ole, mutta niin sisäiset kuin ulkoiset näyt pysäyttävät ajan päästäen kielen ja ajatukset omille teilleen. Kokoelmassa on myös eeppistä ainesta.

Kokoelmassa Autiomaaretki (2000) Inkala on hylännyt konditionaalin: runot asettuvat preesensiin ja toteavaan sävyyn. Siirtymät ovat nopeampia kuin aiemmin, mutta lukija pysyy toki hyvin kyydissä mukana. Luopuminen maailman liiallisesta kielellistämisestä on tuonut runoihin selkeästi havaittavaa vapautuneisuutta. Soitinkaupassa, viikinkimuseossa, talvi-illassa ja Norjan Ruijassa liikkuvat runot palaavat paitsi jossain määrin esikoiskokoelman tunnelmiin myös perinteiseen suomalaiseen modernismiin.

Sauli Nilsson