Electric Verses

Etusivu : Annukka Peura : Tutkimusmatkailija kulttuuriperinnön kirjastossa

Tutkimusmatkailija kulttuuriperinnön kirjastossa

Annukka Peuran (s. 1968) Kaaoksen matkustaja (1989) palkittiin J.H. Erkon kilpailussa vuoden parhaana esikoisteoksena. Kokoelmassa minä(t) matkaa(vat) kaoottisessa todellisuudessa kuin Liisa Ihmemaassa. Runossa Lievä argumentti / Skismaa lasin läpi minä peilaakin: ”Päin vastoin kuin Liisa olen sitä mieltä että / hirsiä vetelevä Punainen Kuningas ON suloinen näky.”

Kaaoksen matkustaja limittää säkeisiinsä moninaisia auki kirjoitettuja ja avoimeksi jääviä elementtejä. Jossain kielipelin labyrinteissa kulkee tummanpuhuva Kaaoksen matkustaja, joka kummasti muistuttaa luulotellussa kaikkivoipaisuudessaan Tuomari Nurmion ”häntä” Hän on täällä tänään-rallissa: ”Olen Kaaoksen matkustaja, / soitan kaikkia soittimia, / olen Kuka Tahansa, / Yhtaikaa / ja Kaikkialla, / milloin haluan / ja milloin vain haluatte, / kurkin sisään talojen ikkunoista, / kävelen sisään ihmisten ikkunoista, / en riko mitään, en kadu mitään, / mitä tahansa saattaakin tapahtua / minä kestän ja selviydyn / en nojaa kehenkään, / tarvitsen kaikkia, / koskaan en anna periksi / kuin itseni verran. / – – .”

Vaikka Nurmio unohdettaisiinkin, Peuran esikoista elävöittää omaperäinen korkean ja matalan kaksoisviritys. Hyvinkin teoreettista korkealentoa tasapainottaa siellä täällä apokalyptinen matalalento. Esimerkiksi uhmakkaasti nimetty Never Too Young to Die leikittelee Guns’N’Rosesin Paradise City -biisillä ja koko Gunnareiden edustamalla nautinnonhalun ja itse aiheutetun päänsäryn kaksiterällä. Toisaalta runo kantaa vähemmän rokkaavaa alaotsikkoa Nuoruuden apogryfiat, op. 16.

Nautinnon ja kärsimyksen teemat ovatkin liki ainoita siltoja kuusi vuotta esikoisen jälkeen ilmestyneeseen, Kalevi Jäntin palkinnon saaneeseen Erotukseen (1995). Toisen kokoelman esseistisen runsaat runot vaeltelevat Euroopan kulttuurihistoriassa kuin valtavassa kirjastossa, ja on pelkästään luonnollista, että kiireettömiin säkeisiin tarttuu latinankielisiä sitaatteja ja muuta vuosituhansien mittaan kulttuuriimme kerrostunutta sivistystä.

Erotus alkaa osastolla Spinozan tulppaanit, joka kuvaa minän vähittäisen astumisen ulos ”pimennetystä huoneesta”. Osasto päättyy: ”katsoin valossa keinahtelevaa kirpeää monumenttia / ja tunsin haavan umpeutuvan. / / Vedin verhot sivuun, / ja siellä, vihreänkirjavan lasin takana, / häikäisevänä, / oli 20. vuosisata.” Toipumisen kuvia seuraa osasto Nautilus, jossa minä käy – epäonnistuneeksi luonnontieteilijäksi itseään kutsuneen isänsä innoittamana – operoimaan 20. vuosisataa kuin luonnontieteilijä: ”Hänen johdollaan aloin tehdä luetteloja ja taksonomioita, opettelin / suhteita, nimiä, kuution kuutioita ja enkelten siipiparien lukumääriä ensin, muistaakseni ja sitten ymmärtääkseni…”

Peura ratkoo suurten oppositioiden erotuksia ja kokee selvittää, kuinka elämän suuri kertomus ompelee itseensä kuoleman, nautinto kärsimyksen (”Dolores”), ruumis sielun, ajallinen ajattoman. ”Tämä on kirjoitus, tämä ei ole totuus. / Totuus on läsnäolon aistimusten summa eikä sanoin käsitettävissä”, Peura kirjoittaa ja pyydystää luonnontieteilijän tavoin todellisuuden tutkivan katseensa alle todetakseen yhä uudestaan, että ”Totuus on aina jossain muualla”.

Erotus päättyy: ”Hetki ennen auringonnousua saapuu jumalatar kädet housujen takataskuissa / ja särkee polvellaan valon ja hiekan erotuksen. – – / – – / – ja minä, ikään kuin olisin todellinen, kirjoitan edelleen”.

TUOMO KARHU